Luku 1
*(Opas pysähtyy leikkipuiston reunalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle. Hän puhuu rauhallisesti, hieman matalalla äänellä, antaen ympäristön äänien täyttää tauot.)*
Katsokaa ympärillenne. Nykyään täällä kuuluu lasten naurua, keinujen natinaa ja hiekan rapinaa kengissä. Se on ihanaa, mutta jos suljette silmänne hetkeksi ja annatte tuulen kuljettaa mukananne, voitte tuntea jotain muuta. Täällä Porslahden puistossa luonto on ottanut takaisin vallan, mutta se ei ole koskaan täysin pyyhkinyt pois sitä, mitä täällä on tapahtunut. Tuntuuko teistäkin se? Se tietty painovoima, joka vetää meitä kohti rantaa ja näitä vanhoja puita? Me emme ole vain leikkipuistossa; me seisomme kerrostumien päällä. Täällä kohtaa kaupungin moderni syke ja se hiljaisuus, joka vallitsi ennen kuin betoni ja asfaltti piirsivät rajat maailmaamme.
Jos mennään syvemmälle historiaan, niin Porslahti on aina ollut strateginen piste. Se on ollut portti merelle, paikka, jossa kaupankäynti ja arki kohtasivat. Ennen tätä puistoa ja leikkivälineitä täällä on liikkunut ihmisiä, jotka eivät tulleet tänne leikkimään, vaan työnteon ja selviytymisen perässä. Kuvitelkaa tähän rantaan vanhat kalastajaveneet, tervan tuoksu ja raskas työ. Tämä alue on nähnyt kaupungin kasvun vaiheet: miten metsät raivattiin, miten ensimmäiset rakennukset nousivat ja miten elämän rytmi muuttui hevosten kavioista moottoreiden jylinään. Porslahden puisto on kuin kaupungin muistivihko, jossa luonto on toiminut sivujen välissä. Se on säilyttänyt palasen sitä alkuperäistä villiyttä, joka määritteli tämän paikan kauan ennen kuin ensimmäistäkään keinua pystytettiin.
Mutta historian kirjat kertovat vain puolet totuudesta. Paikalliset tietävät, että Porslahden puiston juurakoissa asuu jotain, mitä ei voi mitata mittanauhalla. On kiertänyt tarina, eräänlainen kaupunkimyytti, että tiettyjen vanhojen puiden alla on vanhoja rajoja tai kätkettyjä merkkejä ajalta, jolloin maa jaettiin eri tavalla. Jotkut sanovat, että pimeinä iltoina, kun puisto on tyhjä, voi kuulla kaukaisia ääniä, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Ehkä se on vain tuulen huminaa lehdissä, mutta moni uskoo, että täällä on kohta, jossa menneisyys ja nykyisyys koskettavat toisiaan. Se on se pieni salaisuus, joka tekee tästä paikasta erityisen: tietoisuus siitä, että me olemme vain vieraita tässä puistossa, ja että maa muistaa jokaisen askeleen, joka on täällä koskaan otettu.
Nyt kun olemme tämän tiedon kanssa, katsokaa noita lapsia tuolla. He juoksevat vapaasti, tietämättä ehkä siitä historiasta, joka heidän jalkojensa alla lepää. Mutta ehkä se onkin puiston suurin lahja: se antaa meille mahdollisuuden levätä, leikkiä ja hengittää, samalla kun historia vartioi meitä taustalla. Kannustan teitä kävelemään puiston läpi hitaasti. Koskettakaa puun kuorta, kuunnelkaa veden liplatusta ja kysykää itseltänne, mitä tarinoita te itse jättätte jälkeenne tähän paikkaan. Kiitos, että kuljette tämän pienen matkan kanssani. Olkaa hyvät, tutustukaa puistoon omaan tahtiinne ja nauttikaan tästä hetkestä.
