Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii kädellään ympäröivää Tervasaaren luontoa ja rannan tuoksua.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä Tervasaarella luonto on ottanut vallan, ja meri huuhtoo rantoja melkein samalla tavalla kuin sata vuotta sitten. Mutta jos suljette silmänne ja kuuntelette tarkasti, tuon tuulen suhinan seassa kuuluu jotain muuta. Ei vain lokkien huutoa, vaan kaukainen kaiku menneestä Helsingistä. Täällä, missä nyt kävelemme rauhassa, ilma oli ennen raskasta tervan hajusta, nokea ja kovaa työtä. Me seisomme paikassa, jota kutsutaan koira-aitaukseksi. Nykyään se näyttää vain pieneltä, kenties hieman salaperäiseltä kolkolta nurkkaukselta luonnon keskellä, mutta tämän maan alla ja näiden puiden katveessa asuu kaupungin hylättyjä tarinoita, joita ei löydy oppaista tai virallisista historiikkikirjoista.
Mennäänpä syvemmälle. Tervasaari oli aikanaan Helsingin teollinen sydän, tervanpolton ja merenkulun keskus. Se oli paikka, jossa raaka voima ja kova työ kohtasivat. Ja missä on kova työ, siellä on tarve vartioinnille. Tämä koira-aitaus ei ollut mikään leikkipuisto, vaan se oli osa kaupungin karua infrastruktuuria. Täällä pidettiin vartiointikoiria, joiden tehtävänä oli pitää uteliaat ja varastajat loitolla arvokkaista rahtilasteista ja tervapatkoista. Kuvitelkaa se näky: sumuinen Helsingin aamu, sataman melu taustalla ja nämä koirat, jotka haistavat jokaisen vieraan askelen jo kaukaa. Ne olivat osa koneistoa, joka piti kaupungin talouden pyörät pyörimässä. Täällä koirien elämä oli kurinalaista ja ankarua, aivan kuten täällä työskentelevien miestenkin. Se oli maailma, jossa selviytyminen oli tärkeämpää kuin mukavuus, ja jossa uskollisuus oli ainoa valuutta, jolla oli merkitystä.
Mutta tässä kohtaa tarina muuttuu. Koska jokaisessa vanhassa paikassa on salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on vuosikymmenien ajan kuiskattu, ettei koira-aitauksessa pidetty vain tavallisia vartiointikoiria. Sanotaan, että täällä on kertaalleen viety koiria, jotka eivät enää soveltuneet työhön tai jotka olivat liian villejä kaupungin keskustaan. Syntyi myytti hylätyistä ja unohdetuista eläimistä, jotka jäivät saarelle vartioimaan tyhjyyttä vielä senkin jälkeen, kun tervanpoltto lakkasi ja tehtaat hiljenivät. Jotkut vannovat, että hiljaisina iltoina, kun kaupungin melu vaimenee, täällä voi kuulla vaimeaa ulvontaa, joka ei kuulu millekään nykyiselle eläimelle. Se on kuin kaiku niistä sieluista, jotka jäivät osa saaren maaperää ja jotka muistuttavat meitä siitä, että kaupungin kiiltävän pinnan alla on aina kerros surua ja hylkäämistä.
Nyt, kun katsotte tätä paikkaa uudestaan, näettekö tekin sen? Tämän pienen palan historiaa, joka on melkein sulautunut takaisin metsään. Tervasaaren koira-aitaus ei ole vain maamerkki tai omituinen nimi kartalla, vaan se on muistutus siitä, miten Helsinki on kasvanut ja mitä se on matkalla jättänyt jälkeensä. Kannustaisin teitä pysähtymään hetkeksi, hengittämään syvään ja vain olemaan hiljaa. Kuunnelkaa, mitä saari kertoo. Ja kun jatkamme matkaamme, miettikää sitä, kuinka monta muuta tällaista salaista kohtaa kaupunkimme kätkee sisäänsä, odottamassa, että joku tulisi ja muistaisi ne. Mennäänpä eteenpäin, seuraava pysäkki vie meidät vielä syvemmälle saaren mysteereihin.