Luku 1
*(Opas pysäyttää ryhmän kulmauksen kohdalle, ottaa rennosti asennon ja viittaa ympäröivään metsään ja polun mutkaan. Ääni on lämmin, kutsuva ja hieman salaperäinen.)*
Katsokaa ympärillenne. Tässä me nyt olemme, Paimenhuilunpolun kulmauksessa. Pysähdytään hetkeksi. Kuulkaa, miten tuuli humisee noissa kuusissa ja miten hiljaista täällä oikeasti on, kun vain pysähtyy. Tässä kohdassa polku tekee jyrkän käännöksen, ja monet sanovat, että juuri tässä pisteessä metsän tunnelma muuttuu. On jotain sellaista, mitä ei voi selittää vain kasvillisuudella tai maaston muodoilla. Se on eräänlaista historian painoa, joka lepää täällä ilmassa. Tuntuuko se teistäkin? Se on kuin hienoinen värinä, muisto ajoilta, jolloin ihminen ja luonto elivät paljon tiiviimmässä, joskin välillä pelottavassakin symbioosissa.
Jos käännämme katseemme taaksepäin, satojen vuosien päähän, ymmärrämme, miksi tämä paikka on niin erityinen. Tämä kulmaus ei ole syntynyt sattumalta. Vanhan ajan paimenille ja karjanhoitajille polut olivat elämänlankoja, ja tämä nimenomainen reitti oli strateginen solmukohta. Paimenet kuljettivat eläimiään laidunmaiden välillä, ja täällä, metsän suojassa, he saattoivat levähtää ja tarkkailla ympäristöä ennen avoimemmille alueille siirtymistä. Paimenhuilu ei ollut vain soitin, se oli viestintäväline. Sen sävelet kantoivat pitkälle, ne kertoivat karjalle, missä paimen on, mutta ne saattoivat olla myös varoituksia muille ihmisille. Täällä on kulkenut sukupolvi toisensa jälkeen; täällä on jaettu eväitä, puhuttu kylän kuulumisista ja kenties myös kuiskaillaan asioista, joita ei ollut sopivaa sanoa ääneen kotitalojen seinien sisällä.
Mutta tiedättekö, mikä tämän kulmauksen todellinen salaisuus on? Paikalliset vanhat kertovat, että tämä mutka on niin sanottu rajapinta. Sanottiin, että jos paimen soitti huiluaan juuri tässä kulmauksessa hämärän aikaan, hän saattoi kutsua esiin metsän henkiä tai kuulla vastaukseen toiselta puolelta. Legendan mukaan yksi nuori paimen rakastui tyttöön, jota hän ei saanut, ja hän soitti surunsa huiluun juuri tässä pisteessä niin hartaasti, että metsä itse alkoi vastata. Vielä nykyään jotkut vaeltajat väittävät kuulleensa vaimeaa, melodista huminaa, vaikka tuuli olisi tyyntynyt. Onko se vain korvien huijausta vai kenties historian kaiku, joka on jäänyt vangiksi näihin puihin? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain polun mutkan.
Nyt, kun olemme imeneet itsemme tähän tunnelmaan, kehotan teitä tekemään yhden asian. Ennen kuin jatkamme matkaamme, sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa se paimen, se huilun soitto ja se aika, jolloin maailma oli hitaampi ja salaperäisempi. Tunne se rauha, mutta myös se kunnioitus, jota luontoa kohtaan on aina täytynyt tuntea. Sitten avaamme silmät ja jatkamme matkaa eteenpäin, mutta viemme tämän tunnelman mukanamme. Olkaa tarkkoina, kun kävelette kulmauksen ohi; kenties tekin kuulete jotain, mitä muut eivät huomaa. Mennäänpä, seuraava kohde odottaa meitä.
