Koiralaakso

(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja pyyhkäisee kämmenellään ilmaa ikään kuin kutsuen ryhmän katsomaan ympärilleen. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen, mutta vakaa.) Katsokaas ympärillenne. Täällä Koiralaaksossa aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Kun astutaan pois kaupungin kiireestä ja asfalttiviidakosta, ilma muuttuu heti viileämmäksi ja kosteammaksi. Kuulkaa tuo veden solina ja puiden humina – se on kuin luonnon omaa hiljaista kuiskausta. Täällä, näiden sammalisten rinteiden ja tiheiden koivikoiden keskellä, on jotain sellaista, mitä ei löydä kartoista tai matkaoppaista. Se on tiettyä rauhaa, mutta samalla tässä paikassa on aistittavissa tiettyä odotusta, kuin laakso itsessään muistaisi kaiken sen, mitä sen kautta on kulkenut. Me emme ole täällä vain kävelyllä luonnossa, vaan me olemme astumassa kerroksittain historian sisään. Jos mennään syvemmälle, niin pitää ymmärtää, että tällaiset laaksot ovat olleet elintärkeitä jo kauan ennen kuin täällä oli tiet tai kaupunkeja. Historiallisesti katsottuna maaston muodot ovat määränneet ihmisen kulkureitit. Täällä on kuljettu, tavaroita on siirretty ja ihmisiä on kohdattu. Koiralaakson kaltaiset paikat ovat toimineet suojaisina väylinä, joissa on voinut liikkua huomaamatta, kaukana pääteiden valvovista silmistä. Kuvitelkaa ne vanhat kulkijat, metsästäjät ja kenties jopa salakuljettajat, jotka ovat hyödyntäneet näitä luonnollisia painanteita piilopaikkoina. Luonto on toiminut täällä sekä suojana että esteenä. Se on ollut paikka, jossa on levätty raskaan matkan jälkeen, kun puron kirkas vesi on huuhtonut pölyt iholta ja metsän katto on tarjonnut turvan sateelta. Täällä on koettu nälkää, kylmyyttä, mutta myös vapautta, jota vain täydellinen eristyneisyys voi tarjota. Mutta sitten meillä on se, mikä tekee tästä paikasta erityisen – ne tarinat, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin. Koiralaakson nimi itsessään kantaa mukanaan mystiikkaa. Jotkut sanovat, että nimi juontaa juurensa muinaisista uskonomaisista, joissa koira ei ollut vain lemmikki, vaan opas elävien ja kuolleiden maailman välillä. On kerrottu tarinoita haamuista koirista, jotka vaeltavat sumuisina aamuina laakson pohjalla, varoittaen kulkijaa tai johdattaen eksyneen takaisin oikealle polulle. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai jostain suuremmasta? Kun seisoo täällä yksin hämärässä, on helppo uskoa, että metsän syvyyksissä asuu jotain, mitä me emme enää täysin ymmärrä. Nämä myytit ovat osa paikan sielua; ne kertovat siitä kunnioituksesta ja pelosta, jota ihminen on aina tuntenut villiä luontoa kohtaan. Nyt, kun me ollaan tullut tähän pisteeseen, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Me näemme täällä vain puita, kiviä ja vettä, mutta jokainen askel, jonka otamme, on askel jonkun toisen vanhassa jalanjäljessä. Luonto ei unohda, se vain peittää muistot sammaleen alle. Toivon, että vietätte hetken vielä ihan hiljaa, kuuntelette tuota tuulta ja annatte laakson kertoa oman tarinansa juuri teille. Kiitos, kun kuljitte tänään kanssani historian ja luonnon rajapinnassa. Olkaa varovaisia matkalla takaisin ja pitäkää pala tätä rauhaa mukanaan kaupunkiin.