Luku 1
Tervetuloa, hyvät kuulijat! pysähtykää hetkeksi ja vetäkää syvään henkeä. Kun seisomme tässä Latokartanon liikuntapuistossa, on helppo nähdä vain vihreitä kenttiä, juoksuratoja ja modernia urheilun hulinaa. Mutta jos suljette silmänne ja annatte mielikuvituksen kuljettaa teidät taaksepäin, huomaatte, että maan alla ja tuulessa väreilee jotain paljon vanhempaa. Täällä, missä nyt kuuluu pallojen pomppua ja nuorten naurua, on aikanaan vallinnut aivan erilainen hiljaisuus. Täällä on ollut valtaa, kovaa työtä ja kartanomaisen loiston tuntua, joka on hitaasti väistynyt kaupungin kasvun tieltä. Me emme ole vain urheilukentillä, vaan me seisomme kerroksittain päällekkäin olevan historian päällä, jossa jokainen askel herättää muistoja menneistä vuosisadoista.
Kun katsomme ympärillemme, on tärkeää ymmärtää, mitä tuo nimi Latokartano oikeasti tarkoittaa. Alun perin tämä alue ei ollut kaupunkia, vaan se oli osa laajempaa maaseutumaista maisemaa, jossa kartanomaisema määritti kaiken. Kartano ei ollut vain koti rikkaalle suvulle, vaan se oli alueensa taloudellinen ja sosiaalinen sydän. Täällä on hoidettu satoja hehtaareita peltoja ja hallittu ympäröivää kyläyhteisöä. Kuvitelkaa itsenne 1800-luvulle: täällä on haisunut vastaleikatulta heinältä, hevosten hikeltä ja uunileivältä. Kartanon päärakennuksen ympärillä on kulkenut hienostuneita puutarhoja, kun taas kartanon takana, lähempänä lata ja talousrakennuksia, on käyty kovaa ja rehellistä työtä. Kaupungistuminen söi vähitellen kartanon maat, ja rakennukset katosivat yksi kerrallaan tieltä, kun tiet viivottivat ja asuinkorttelit nousivat. Mutta vaikka kiviseinät ovat poissa, maan muodot ja puistomainen luonne kertovat meille edelleen siitä ajasta, jolloin tämä paikka oli alueensa kiintopiste.
Mutta jokaisella vanhalla kartanolla on myös omat salaisuutensa, ja Latokartanon kohdalla tarinat kulkevat edelleen kuiskauksina. Paikalliset legendat kertovat, että kartanon kellarit olivat paljon laajempia kuin mitä pintarakenteet antoivat ymmärtää. Sanotaan, että syvällä maan alla kulki salakäytäviä, joita käytettiin hätätilanteissa tai ehkäpä asioihin, joista ei haluttu kertoa ulkopuolisille. Jotkut vannovat, että sumuisina syysiltoina, kun puisto tyhjenee, täällä voi kuulla vaimeaa askellusta tai nähdä hahmon, joka vaeltaa entisen päärakennuksen kohdalla kuin etsien jotain kadonnutta. Onko kyseessä vain kaupunkilaismyytti vai jättäisikö menneisyys aina jäljen paikkaan, jossa on koettu niin paljon elämää, kuolemaa ja vallan vaihtumista? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain liikuntapuiston.
Nyt, kun olemme matkanneet ajassa taaksepäin, kutsun teidät katsomaan tätä puistoa uudella tavalla. Kun jatkatte matkaanne tai lähdette hölkkäämään näillä poluilla, miettikää, kuka teidän askeleidenne alla on kulkenut sata vuotta sitten. Ehkäpä juuri tässä kohdassa on seissyt kartanon isäntä katsomassa maitaan tai palvelusväki levähtänyt raskaan työpäivän jälkeen. Historian kiehtovin puoli on se, että se ei ole vain kirjoissa, vaan se on tässä, meidän jalkojemme alla ja ympärillämme. Kiitos, että kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Nyt on teidän vuoronne löytää omat polkunne ja ehkäpä kuunnella, mitä Latokartanon henget teille kuiskaavat.
