Tölö svenska samskola, Villa Ulfåsa, 1933-1978

*(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, ottaa rennosti asentoa ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän elehtii kädellään kohti arkkitehtuuria.)* Katsokaa tätä rakennusta. Täällä, Tölön vehreyden keskellä, seisoo jotain enemmän kuin vain vanha koulu. Jos suljette silmänne hetkeksi, voitte melkein kuulla sen: kaukaisen kellon kilinän, lasten naurun ja sen erityisen, hieman vaimeamman puheen sorinan, joka syntyy, kun kaksi kieltä kohtaa samassa käytävässä. Tervetuloa Villa Ulfåsaan, Tölön ruotsinkieliseen yhteiskouluun. Täällä aika tuntuu pysähtyneen johonkin 1930-luvun tyylikkääseen optimismiin. Tunnukaa tuo ilmassa leijuva arvokkuus, mutta myös se tietty kodikkuus. Tämä ei ole ollut mikään kolkko oppilaitos, vaan paikka, jossa sivistys ja nuoruus kietoutuivat toisiinsa puutarhamaisessa ympäristössä. Se oli ikkuna maailmaan aikana, jolloin Helsinki kasvoi ja muuttui ympärillämme. Mennäänpä nyt syvemmälle historiaan. Vuosi oli 1933, kun tämä tila otti vastaan ensimmäiset oppilaansa. Se oli aikaa, jolloin arkkitehtuurissa haettiin tasapainoa perinteiden ja modernismin välillä, ja Villa Ulfåsa oli tästä täydellinen esimerkki. Koulun toiminta vuosina 1933–1978 ei ollut vain oppitunteja ja kokeita, vaan se oli sosiaalinen solmukohta. Ruotsinkielinen yhteiskoulu, eli samskola, oli yhteiskunnallinen projekti: siellä opiskelivat rinnakkain eri taustoista tulevat nuoret, mikä oli tuohon aikaan merkittävää. Kuvitelkaa ne talvipäivät, kun lumi kinosti ikkunoiden alle ja lämmitys patinoi puupinnat, kun taas kesäisin oppilaat saattoivat hakeutua ulos vihreydelle. Koulu heijasti Helsingin porvarillista mutta edistyksellistä henkeä. Se oli paikka, jossa opetettiin ei vain kielioppia ja matematiikkaa, vaan tiettyä elämäntapaa, etikettiä ja maailmankansalaisuutta. Neljä vuosikymmentä kului tässä rakennuksessa, ja jokainen kulunut askel lattialla kertoo tuhansista kohtaloista, jotka täällä muovautuivat ennen kuin koulu lopetti toimintansa vuonna 1978. Mutta jokaisella vanhalla koululla on myös omat salaisuutensa, ja Villa Ulfåsaa ei voida mainita ilman niitä hiljaisia myyttejä, jotka kiertävät käytävillä. Sanotaan, että rakennuksen paksut seinät muistavat kaiken. Oppilaiden kesken kuiskailtiin kellarikerroksen hämäristä kulmista ja ullakon kätketyistä tiloista, joissa kenties joku oli piilottanut rakkauskirjeitä tai kiellettyjä nuorisolehtisiä sota-ajan pölyyn. On myös tarinoita siitä, kuinka rakennuksen henki on edelleen läsnä; jotkut vannovat kuulleensa vaimeita askelia tai ovennarahduksia silloin, kun täällä on hiljaisinta. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin lohdullista – kuin koulu ei haluaisi unohtaa niitä, jotka kerran täyttivät sen elämällä. Se on tuo tietty melankolia, joka liittyy kaikkiin paikkoihin, jotka ovat palvelleet tarkoitustaan ja jääneet sitten historiaan. Nyt kun olemme tässä, katsoitteko vielä kerran noita ikkunoita? Mietikää, kuinka monta nuorta on katsonut niistä ulos haaveillen tulevaisuudestaan, ehkä hieman hermostuneena ennen tenttiä tai innolla odottaen kesälomaa. Villa Ulfåsa on enemmän kuin kiviä ja puuta, se on muistojen arkisto. Kannustan teitä kävelemään rakennuksen ympäri ja kuuntelemaan, mitä tuuli kuiskaa puissa. Ehkä löydätte oman pienen yksityiskohdan, joka puhuttelee juuri teitä. Kiitos, että kuljette tämän pienen historiallisen matkan kanssani. Olkaa hyvät ja jatkakaa matkaanne, mutta pitäkää tämä tunnelma mukananne.