Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa puiston keskelle, katsoo ympärilleen ja hymyilee rennosti. Hän ei käytä muistiinpanoja, vaan puhuu elehtien ja lämpimästi.)*
Katsokaas ympärillenne. Täällä Jakomäen liikuntapuistossa hengittää nykyajan vauhti, urheilu ja kaupungin syke. Mutta jos me vain hetkeksi suljemme silmämme ja vaimentamme tuon kauempana kuuluvan liikenteen huminan, voimme lähes tuntea, miten täällä on joskus tuoksunut multa, hikinen työ ja metsän raikkaus. Tämä paikka ei ole aina ollut vain hoidettua nurmea ja urheilukenttiä. Se on ollut osa sitä suurta muutosta, kun kaupunki alkoi vyöryä ympärilleen ja syrjäiset pellot muuttuivat asuinkortteleiksi. Täällä, tämän nykyisen vihreyden alla, lepää kerroksittain muistoja ihmisistä, jotka rakensivat tämän kaupungin kivellä ja kyynelillä, ja jotka näkivät tämän maan vielä aivan erilaisena.
Mennäänpä nyt vähän syvemmälle historiaan. Jos kelaamme aikaa taaksepäin, huomataan, että tämä alue on ollut strategisesti tärkeä risteyskohta. Nimi Jakomäki ei tulleet tyhjästä, vaan se viittaa siihen, miten maata on jaettu ja miten maasto on ohjannut kulkua. Ennen kuin täällä oli juoksuratoja, täällä kulkivat karjan polut ja metsätiehyt, joita pitkin tavara liikkui kaupungin sydämeen. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun kaupunki koki valtavan kasvupyrähdyksen, tällaiset alueet olivat kriittisiä. Ne olivat hengähdyspaikkoja, joissa uudet asukkaat löysivät yhteisöllisyyden tunteen. Urheilu ei ollut tuolloin vain kuntoilua, vaan se oli sosiaalinen liima. Täällä on pelattu otteluita, joissa on lyöty kovaa ja taisteltu kunniasta, ja jokainen tällainen kenttä on ollut paikallisen identiteetin rakennuspalikka. Se on ollut paikka, jossa nuoret ovat haaveilleet suuremmista asioista samalla kun heidän vanhempansa ovat katsoneet sivusta, muistellen omaa nuoruuttaan ja maan kovaa työtä.
Mutta jokaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta virallisiin historioihin. Paikallisten vanhimpien keskuudessa on kuiskattu, että tämän puiston syvissä maakerroksissa saattaa piillä jotain, mikä on jäänyt unohduksiin kaupungin laajentuessa. On puhuttu vanhoista kellareista tai kenties jostain hylätystä varastosta, joka on jäänyt urheilukenttien alle. Jotkut sanovat, että sumuisina syysaamuina, juuri ennen auringonnousua, täällä voi kuulla vaimeita ääniä menneiltä ajoilta – kenties vanhan ajan torikauppiaiden huutoja tai työläisten naurua. Onko se vain mielikuvitusta vai kenties kaupungin oma kaiku? Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain liikuntakeskuksen. Se on kuin aikakone, joka vaatii vain oikean mielialan, jotta sen salaisuudet paljastuvat.
Nyt, kun katsotte tätä puistoa uudestaan, näettekö tekin sen? Sen ei ole vain paikka hölkkäämiseen, vaan se on elävä arkisto. Kehotan teitä, kun jatkatte matkaanne, pysähtymään vielä kerran ja tuntemaan maan jalkojenne alla. Mietikää, kuka on kävellyt tästä samasta kohdasta sata vuotta sitten ja mitä hän on ajatellut tulevaisuudesta. Historia ei ole vain kirjoissa, se on tässä ilmassa, näissä puissa ja jokaisessa askelessa, jonka otamme. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen matkan kanssani läpi ajan. Nyt olkaa hyviä ja tutkikaa puistoa omilla silmillänne, mutta pitäkää korvat auki – ehkä kaupungin kaiku kuiskaa teille jotain uutta.
