Leikkipuisto Viertolanranta

(Opas pysähtyy, ottaa rennosti asentoaan ja viittoo kädellään ympäröivää maisemaa. Äänensävy on lämmin, kutsuva ja hieman salaperäinen.) Tervetuloa, hyvät ystävät, tänne Viertolanrannan rannalle. Vedäkääpä syvään henkeä. Tunnetteko te sen? Se on se erityinen yhdistelmä kosteaa metsän tuoksua, järven raikasta henkäystä ja jotain sellaista, mitä ei voi selittää vain kasveilla. Täällä, kun lapset juoksevat leikkipuiston värikkäiden välineiden välissä ja nauru kaikuu puiden siimeksessä, on helppo unohtaa, että jalkojemme alla lepää kerroksittain aikaa. Tämä paikka on kuin elävä kudos, jossa nykyhetken riemu ja menneiden sukupolvien hiljaisuus kietoutuvat yhteen. Katsokaa noita vanhoja puita; ne ovat nähneet tämän rannan muuttuvan, ihmisten tulevan ja menevän, mutta ne ovat pysyneet tässä vartioimassa tätä pientä paratiisia. Mutta jos me oikein pysähdymme ja katsomme pintaa syvemmälle, niin täällä Viertolanrannalla on ollut aikoinaan aivan muu tunnelma. Ennen kuin täällä oli kiipeilytelineitä ja hiekkalaatikoita, tämä ranta oli elintärkeä valtimo. Kuvitelkaa itsenne sataan vuoteen taaksepäin. Täällä on kolistettu puutavaraa, soutunut aamun usvassa ja hien nostanut raskaissa töissä. Viertola ei ollut vain nimi kartalla, vaan se oli yhteisö, jossa elämä rytmittyi luonnon ja veden mukaan. Ranta oli paikka, jonne tuotiin uutiset ja josta lähdettiin etsimään uusia mahdollisuuksia. Täällä on koettu kovaa työtä, mutta myös sellaista yhteisöllistä lämpöä, jota me nykyään joskus kaipaamme. Jokainen kivi ja jokainen rantapenkere kantaa muistoa ajasta, jolloin ihminen eli täydellisessä symbioosissa ympäröivän luonnon kanssa, kunnioittaen sen sääntöjä ja rytmiä. Ja tässä kohtaa minulla on teille pieni salaisuus, sellainen, jota ei löydy virallisista opaskylteistä. Paikallisten vanhempien keskuudessa on kauan kiertänyt tarina siitä, että Viertolanrannan syvissä vesissä ja tiheiden pensaiden suojassa asuu jotain näkymätöntä. Sanotaan, että täällä on niin sanottu rannan vartija, henkiolento, joka pitää huolta siitä, että luonto ja ihmiset tulevat toimeen. Jotkut sanovat, että jos istuu täysin hiljaa veden äärellä juuri hämärän aikaan, voi kuulla vaimeaa kuiskausta tai nähdä veden pinnalla väreilyä, vaikka tuulta ei olisi. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin lohdullista. Se on muistutus siitä, että tämä paikka on pyhä omalla tavallaan. Se on myytti siitä, että vaikka me rakennamme tänne leikkipuistoja ja kaupunki laajenee, luonnon oma tahto ja sen muisti eivät koskaan katoa kokonaan. Joten kun te jatkatte matkaanne ja katsotte noita leikkiviä lapsia, miettikää hetki sitä ketjua, joka yhdistää meidät tähän rantaan. Me olemme vain hetkellisiä vieraita tässä maisemassa, mutta voimme jättää tänne oman jälkemme olemalla lempeitä ja uteliaita. Kannustaisin teitä kävelemään rantaa pitkin vielä kerran, mutta tällä kertaa hitaasti. Kuuntelkaa, mitä vesi kertoo ja miltä tuuli tuntuu iholla. Antakaa mielikuvituksen kuljettaa teidät ajassa taaksepäin. Kiitos, että kuljette tänään kanssani, ja toivottavasti Viertolanrannan rauha ja historia jäävät teidän mielenne vielä pitkäksi aikaa. Nauttikaa nyt tästä hetkestä!