Koirien koulutusalue: Petikko 2

(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja ottaa rennon asennon. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä elehtien kohti ympäröivää metsää ja avointa kenttää.) Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähdytäänpä hetkeksi tässä. Kuulkaa, miltä täällä tuntuu. Me ollaan Petikossa, mutta täällä Petikko 2:n koulutusalueella kaupungin melu vaimenee ja luonto ottaa vallan. Huomaatteko, miten ilma muuttuu? Täällä tuoksuu kostea multa, havupuut ja se tietty rauhallisuus, jota on vaikea löytää betoniviidakosta. Tämä paikka on mielenkiintoinen risteymä: toisella puolella on moderni asuinkeskus ja toisella puolella tämä villi, lähes koskematon vyöhyke. On kiehtovaa ajatella, että täällä, missä nyt koirat opettelevat tottelevaisuutta ja hakevat palloa, on kulkenut sukupolvia ihmisiä ja eläimiä. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on aktiivinen osa tätä paikkaa. Mutta jos me katsotaan pintaa syvemmälle, niin Petikon nimi itsessään kantaa mukanaan tarinoita. Se tulee sanasta petikko, mikä viittaa vaikeakulkuiseen, suomaiseen ja petolliseen maastoon. Ennen kuin täällä nousi kerrostaloja ja siistejä katuja, tämä koko alue oli osa Itä-Helsingin laajaa metsä- ja suomaisemaa. Kuvitelkaa itsenne sataan vuoteen taaksepäin. Täällä ei ollut polkuja, vaan tiheää aluskasvillisuutta ja syviä lampia, joihin varovainen kulkija saattoi helposti astua. Tämä alue on ollut osa sitä suurta vihreää vyöhykettä, joka erotti kaupungin reunat syvemmästä erämaasta. Täällä on kuljettu metsästysreittejä pitkin ja kerätty marjoja aikana, jolloin Helsinki oli vielä pieni kaupunki ja Petikko oli vain kaukainen, mystinen metsäalue. Se, että tällaisia taskuja on säilytetty kaupungin keskelle, on historiallinen lahja meille kaikille. Tämän paikan salaisuus on kuitenkin siinä, mitä me emme näe. Paikalliset kertovat, että näillä metsäalueilla on aina tuntunut olevan jotain sellaista, mitä ei voi täysin selittää. Sanotaan, että Petikon metsissä on kuljettava kunnioituksella, sillä ne muistavat vielä ajat ennen kaupungistumista. On tarinoita vanhoista poluista, jotka katoavat sumuun, ja siitä, miten metsän eläimet tuntuvat tarkkailevan meitä varjoista. Ehkä se on vain mielikuvitusta, tai ehkä se on se luonnon oma energia, joka jää elämään, vaikka ympärille nousee asfalttia. Täällä koirien koulutuksessa näkee tämän energian parhaiten. Koirat aistivat tämän paikan villiyden paljon ennen meitä ihmisiä. Ne tietävät, että täällä on jotain alkuperäistä, jotain sellaista, mikä kutsuu niitä takaisin niiden juurille. Joten, kun jatkamme matkaamme, haluan teidät miettimään tätä kontrastia. Me seisomme modernin kaupunkisuunnittelun ja muinaisen luonnon rajapinnalla. Seuraavan kerran kun näette täällä koiran juoksemassa vapaana, muistakaa, että se juoksee samalla maalla, jota hirvet ja karhut kulkivat satoja vuosia sitten. Tämä alue on meille muistutus siitä, että vaikka me rakentaisimme kuinka korkeita taloja, me tarvitsemme aina tämän palasen villiyttä sielumme tasapainoon. Kiitos, kun kuljitte kanssani tämän pienen historiallisen ja tunnelmallisen matkan läpi. Olkaa hyvät ja tutkikaa ympäristöä vielä hetki ennen kuin siirrymme eteenpäin.