Luku 1
(Opas pysähtyy ryhmän kanssa Auringonkehrän leikkipaikan reunalle, katsoo hetken ympärilleen ja hymyilee rauhallisesti.)
Katsokaa ympärillenne. Ensimmäisellä silmäyksellä tämä näyttää vain tavalliselta leikkipuistolta, jossa lapset juoksevat ja nauravat, mutta jos pysähtyy hetkeksi ja kuuntelee tuulta puunlehdissä, täällä on jotain enemmän. Täällä Auringonkehrän sydämessä luonto ja kaupungin syke kohtaavat tavalla, joka saa ajan tuntumaan jollain tapaa pysähtyneeltä. Huomaatteko, miten valo siivilöityy oksien läpi juuri nyt? Se luo maahan varjoja, jotka näyttävät melkein muinaisilta merkinnöiltä. Täällä ei ole kyse vain keinuista ja kiipeilytelineistä, vaan tästä paikasta on aina huolehdittu, koska se on ollut osa jotain suurempaa kokonaisuutta, hengähdyspaikka keskellä kiirettä, jossa luonto on saanut säilyttää oman, villin arvokkuutensa.
Jos katsomme tätä aluetta historian linssin läpi, meidän on mentävä kauas nykyhetkestä. Ennen kuin täällä oli hiekkalaatikoita ja kaupunkisuunnittelijoiden piirustuksia, tämä maa on ollut osa laajempaa metsä- ja pelistövyöhykettä. Tällaiset paikat ovat olleet elintärkeitä kaupunkikehityksen alkuvaiheissa, kun ihminen on hakenut tasapainoa työn ja levon välillä. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on liikkunut sukupolvia, kenties metsästäjiä tai vain kaupungin reunamailla asuneita ihmisiä, jotka ovat tunteneet jokaisen kiven ja puun juuren. Kun kaupunki alkoi laajentua ja betoniviidakko lähestyi, tällaiset viherkeitaat on säästetty tietoisesti. Ne ovat kuin historian saarekkeita, jotka muistuttavat meitä siitä, miltä maa tuntui jalkojen alla satoja vuosia sitten, ennen kuin asfaltti peitti alleen muinaiset polut ja luonnon omat rajat.
Mutta tässä kohdassa tarina muuttuu hieman salaperäisemmäksi. Paikallisissa huhuissa ja vanhoissa kertomuksissa Auringonkehrän nimi ei ole sattumaa. Sanotaan, että juuri tällä kohdalla maa on erityisen herkkä auringon energialle, ja että muinoin täällä on ollut kohtaamispiste, jossa on juhlistettu vuodenajan vaihtumisia. Jotkut uskovat, että täällä on ollut vanha, pyhä lehto, jossa on kuiskaillut salaisuuksia, joita ei kirjoitettu kirjoihin. On sanottu, että kuka tahansa, joka sulkee silmänsä ja keskittyy täällä täydelliseen hiljaisuuteen, voi tuntea vanhan ajan kaiun. Se on sellainen hienovarainen tunne siitä, että emme ole täällä ensimmäisiä, vaan jatkamme perinnettä, jossa lapset leikkivät samalla maalla, jolla esi-isämme kerran lepäsivät ja haaveilivat tulevasta.
Nyt kun olette kuulleet tämän, haastan teidät tekemään pienen kokeilun. Kävelkää hitaasti puiston läpi, mutta älkää katsoko vain leikkivä väkeä. Etsikää se kohta, jossa valo ja varjo kohtaavat kauneimmalla tavalla, tai ehkä se vanhin puu, joka on nähnyt kaiken tämän muutoksen. Pysähtykää hetkeksi ja miettikää, mitä tarinoita nuo oksat kertoisivat, jos ne osaisivat puhua. Toivon, että vietätte täällä hetken vain olemalla läsnä, tuntemalla maan jalkojenne alla ja nauttimalla tästä pienestä palasesta historian ja luonnon liittoa. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani, ja nyt on teidän vuoronne löytää omat salaisuutenne Auringonkehrästä.
