Turun akatemian anatomiatalo

(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, laskee äänensä hieman ja katsoo vierailijoita silmiin.) Tervetuloa ystävät. Pysähtykää hetkeksi ja tuntekaa tämä ilma. Me seisomme nyt paikan päällä, jossa tiedonjano ja kuoleman kylmyys ovat kohdanneet vuosisatojen ajan. Katsokaapa tätä rakennusta – Turun akatemian anatomiataloa. Se ei ole vain kasa tiiliä ja laastia, vaan se on kuin muistomerkki ihmisyyden hauraudelle ja samalla sokealle viettiin perustuvalle uteliaisuudelle. Jos suljette silmänne, voitte melkein haistaa ilmassa vieläkin riipuvan etikan ja balsamoinnin tuoksun, jolla yritettiin peittää mätänemisen haju. Täällä, näiden seinien sisällä, on riisuttu ihminen kerros kerrokselta, ei vain lihaksineen ja luineen, vaan myös kaikella sillä kunnioituksella ja pelolla, jota kuolema herättää. Mennään nyt hieman syvemmälle historiaan. Kuvitelkaa 1700- ja 1800-luvut, jolloin tiede oli vielä nuorta ja usein brutaalia. Turun akatemia oli pohjoisen valistuksen keskus, ja tämä talo oli sen synkin, mutta samalla tärkein huone. Täällä professori ja hänen oppilaansa kokoontuivat dissekoimaan ruumiita, jotta he voisivat ymmärtää, miten sydän lyö tai miten hermot kuljettavat viestiä aivoihin. Se oli aikaa, jolloin anatomia oli lähes pyhä riitti. Ruumiit eivät kuitenkaan tippuneet taivaasta; ne olivat usein rikollisia, hirtettyjä tai hylättyjä, ihmisiä, joilla ei ollut ketään puolustamassa heidän lepoaan. Työskentely oli raskasta, kylmää ja usein sateisina talvipäivinä lähes sietämätöntä. Silti tämä paikka oli välttämätön. Ilman näitä verisiä pöytiä lääketiede olisi pysynyt pelkkinä arvailuina ja vanhoina kirjoina. Täällä opittiin, mistä ihminen todella koostuu. Mutta tiedättehän, että jokaisessa tällaisessa talossa on varjonsa. Anatomiatalon ympärille on vuosien saatossa kietoutunut tarinoita, joita ei kirjoitettu virallisiin oppikirjoihin. Kertomukset ”ruumiskaupoista” ja yöllisistä kaivunnoista hautausmailla eivät olleet vain kaupunkilegendoja. Tiedon jano oli niin suurta, että josi virallisia ruumiita ei ollut tarpeeksi, jotkut olivat valmiita menemään hyvinkin pitkälle. Sanotaan, että täällä on vaellettu haamuja – sieluja, jotka eivät koskaan saaneet rauhaa, koska heidän ruumiinsa oli avattu ja tutkittu. Onko se totta? Ehkä ei. Mutta kun seisotte täällä hämärän laskeutuessa ja kuulette tuulen ulvovan rakennuksen kulmilla, on helppo uskoa, että seinät muistavat jokaisen huokauksen ja jokaisen veitsen viillon. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta sähköisen. Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan painon, kutsun teidät katsomaan rakennusta vielä kerran, mutta eri silmin. Älkää nähneet vain vanhaa taloa, vaan porttia maailmaan, jossa ihminen pyrki voittamaan kuoleman ymmärtämällä sen. Se on muistutus siitä, että jokainen meistä on lopulta vain materiaa, mutta silti meillä on tämä uskomaton kyky haluta tietää enemmän. Jatketaan matkaamme eteenpäin Turun kaduilla, mutta pidetään tämä hetki mielessä – kun kohrasimme tiedon ja hiljaisuuden rajapinnassa. Olkaa hyvä, tulkaa perässä.