Luku 1
*(Opas pysähtyy rakennuksen eteen, kääntyy ryhmän puoleen ja laskee äänensä hieman, ikään kuin hän kertoisi suurta salaisuutta. Hän elehtii kädellään rakennuksen massiivista julkisivua kohti.)*
Katsokaa tätä paikkaa. Ensi silmäyksellä se näyttää vain yhdeltä kaupungin monista betonimaisilta rakennuksilta, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljette silmänne, voitte melkein kuulla sen. Sen rytmisen kolinan, keilapallojen raskaan jyrinän ja sen jälkeen seuraavan räjähtävän äänen, kun puiset keilat sinkoutuvat ilmaan. Täällä, Talin keilahallissa, ei ole kyse vain urheilusta, vaan se on ollut vuosikymmenien ajan kaupunkilaisen sosiaalisen elämän sydän. Täällä on tuoksunut halpa kahvi, tupakka ja se ihan erityinen, hieman öljyinen puun tuoksu, joka liittyy vain keilahalleihin. Tämä paikka on nähnyt tuhansia iltoja, naurua ja kiihkeää kilpailua, ja se kantaa seinissään kaupunkimme kasvun tarinaa.
Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on ymmärrettävä se aika, jolloin keilaus nousi todelliseksi kansanilmiöksi. Tämä halli syntyi aikana, jolloin vapaa-ajan vietto siirtyi kodin olohuoneista ja harrastusseuroista suurempiin, kaupallisiin keskuksiin. Se oli osa sitä suurta kaupungistumisen aaltoa, jolloin Tali alkoi muuttua ja kehittyä. Keilaus ei ollut vain peli, vaan se oli tapa kohdata. Täällä on käyty töiden jälkeen, täällä on järjestetty yritysten joulukekkerit ja täällä on nuoriso hionut taitojaan. Arkkitehtonisesti halli heijastaa aikansa käytännöllisyyttä: tila on optimoitu, katot ovat korkeat ja tunnelma on ollut intiimi, vaikka tila onkin suuri. Se on ollut eräänlainen urbaani turvasatama, jossa yhteiskuntaluokat kohtasivat saman radan äärellä. Jokainen naarmu lattioissa ja jokainen kulunut penkki kertoo tarinaa jostain tietystä illasta, jostain lähes täydellisestä sarjasta.
Mutta jokaisella vanhalla paikalla on myös omat mysteerinsä. Paikallisten keskuudessa on liikkunut jo pitkään tarinoita niistä hetkistä, kun halli on ollut hiljainen. Sanotaan, että joskus myöhään illalla, kun viimeiset valot on sammutettu ja ovista on lukittu, voi kuulla vaimeaa kolinaa takahuoneista, vaikka kukaan ei olisi paikalla. Jotkut sanovat, että kyse on vain vanhan rakennuksen elämisestä, mutta historian harrastajana minä uskon, että paikat imevät itseensä energian. Täällä on koettu niin paljon jännitystä ja pettymyksiä, että rakennus on jäänyt elämään omaa elämäänsä. On myös puhuttu salaisista sopimuksista ja kaupungin vaikutusvaltaisista miehistä, jotka ovat kokoontuneet täällä keskustelemaan asioista, joita ei haluttu kirjoittaa virallisiin pöytäkirjoihin. Keilahalli on ollut eräänlainen neutraali vyöhyke, jossa on voitu puhua vapaasti.
Nyt, kun katsomme tätä rakennusta tänään, meidän on kysyttävä itseltämme: mitä me menetämme, kun tällaiset paikat muuttuvat tai katoavat? Tämä halli ei ole vain betonia ja puuta, vaan se on osa meidän yhteistä muistiamme. Se muistuttaa meitä ajasta, jolloin viihde oli konkreettista, fyysistä ja yhteisöllistä. Joten, ennen kuin jatkamme matkaamme, ottakaa vielä hetki aikaa. Kuvitelkaa itsenne sinne radalle, tunkkaa pallon paino kädessänne ja kuunnelkaa sitä hiljaisuutta juuri ennen kuin pallo osuu keiloihin. Se on se hetki, jolloin aika pysähtyy. Olkaa hyvä, seuraatte minua, jatkamme matkaamme kaupungin syvimpiin kerroksiin.
