Luku 1
(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään hien otsaltaan. Hän elehtii kädellään ympäröivää metsää, ääni on rauhallinen, mutta intohimoinen.)
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämä tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle heti, kun astutaan syvemmälle näiden jättiläisten väliin. Tervetuloa Katisten lehtikuusimetsikköön. Me emme ole vain metsässä, vaan eräänlaisessa elävässä katedraalissa. Huomaatte varmaan, miten valo siivilöityy nuitten neulasten läpi – se on pehmeämpää, melkein kultaista. Ja tuo tuoksu, se on sekoitus raikasta pihkaa ja vanhaa, kosteaa maata. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Kun seisotte näiden puiden katveessa, kaupungin kiire ja nykyajan melu jäävät jonnekin kauas taustalle. On vain te, minä ja nämä satoja vuosia nähneet puut, jotka vartioivat tätä paikkaa.
Mutta miettikää nyt hetki, miten me tänne päädyimme. Nämä lehtikuuset eivät ole täällä sattumalta. Ne ovat muistoja ajasta, jolloin ihminen halusi tuoda maailman kaukaisimmista kolkista tänne pohjoiseen. Historioitsijana mä tiedän, että lehtikuusi on kotoisin Siperiasta, ja sen tuominen tänne oli aikanaan valtava hanke, lähes eksoottinen koe. Kuvitelkaa ne ihmiset, jotka istuttivat nämä taimet – he eivät ehkä tienneet, että he rakentavat jotain, joka elää vuosisatoja heidän jälkeensä. Täällä on kyse siitä uteliaisuudesta ja halusta hallita luontoa, mutta samalla nöyryydestä sen edessä. Nämä puut ovat nähneet historian vaihdoksia, sotia ja rauhan vuosia, ja ne ovat kasvaneet hitaasti, kerros kerrokselta, imien itseensä tämän maan voiman. Ne ovat kuin eläviä arkistoja, joiden vuosirenkaat kertovat ankarista talvista ja lämpimistä kesistä kauan ennen meitä.
Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa, se pieni salaisuus, jota ei löydä oppaista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että nämä puut eivät ole vain puita. Sanotaan, että lehtikuusella on kyky "kuunnella". Vanhat tarinat kertovat, että jos ihminen tulee tänne puhki sydämensä tai jättää metsään salaisuuden, puut imevät sen itseensä ja säilyttävät sen ikuisesti. Onko se vain myytti? Ehkä. Mutta kun katsotte noita mutkaisia oksia ja sitä, miten ne kurottavat kohti taivasta, on helppo uskoa, että täällä on jokin näkymätön voima. On sanottu, että kuka vain löytää täältä oman rauhaisimmman puunsa ja nojaa siihen hetken, saa vastauksen kysymykseen, jota ei ole vielä uskaltanut kysyä ääneen. Se on tämä metsän mystiikka, joka tekee paikasta erityisen.
Nyt meidän on jatkettava matkaa, mutta ennen kuin liikutaan, pyydän teitä yhtä asiaa. Pysähtykää vielä kymmeneksi sekunniksi. Suljekaa silmänne ja kuunnelkaa, miten tuuli humisee noissa oksissa. Se ei ole vain tuulta, vaan se on tämän paikan oma kieli. Kun me lähdemme täältä, jättäkää taaksenne kaikki se stressi ja painolasti, jota kannattete. Anna metsän ottaa se itselleen. Kiitos, että kuljitte tänään kanssani tämän historiallisen ja maagisen polun läpi. Olkaa hyvät, seurakaa minua, niin katsotaan vielä yksi mielenkiintoinen kohta ennen kuin palaamme takaisin.
