Pihkapuisto

(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennosti asennon ja pyytää ryhmää kerääntymään ympärilleen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.) Katsokaas ympärillenne. Pysähtykää hetkeksi ja hengittäkää syvään. Tuntuuko teidänkin nenänseivässä se tuttu, hapan ja samalla makea tuoksu? Se on pihka. Me emme ole vain tavallisessa metsikössä, vaan me olemme astumassa sisään Pihkapuistoon, paikkaan, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Huomaatte, miten valo siivilöityy puiden lehvän läpi ja miten maa jalkojemme alla tuntuu pehmeältä, melkein kuin se kätkisi sisäänsä jotain. Täällä kaupungin melu vaimenee ja luonnon oma kieli alkaa kuulua. On jotain hätkähdyttävää siinä, miten tämä pieni vihreä keidas seisoo vastapainona ympäröivälle betonille. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja historia kietoutuvat yhteen tavalla, jota ei ensi silmäyksellä edes huomaa. Jos katsomme tätä puistoa historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että tämä maa on nähnyt paljon enemmän kuin mitä nykyiset puunrungot kertovat. Sata vuotta sitten, tai kenties vielä aikaisemmin, täällä ei ehkä ollut puistoa, vaan ehkäpä täällä kulki vanha tie tai täällä sijaitsi pieni tila. Pihka ei ole täällä vain puun eritettä, vaan se on kuin luonnon omaa arkistoa. Ajatelkaa, kuinka monet sukupolvet ovat kulkeneet näiden polkujen pohjalla, kun maisema oli vielä aivan toinen. Ehkä täällä on hakattu polttopuita talvea varten tai ehkä täällä on levätty raskaan työpäivän jälkeen. Puiston puut ovat kasvaneet hitaasti, imien itseensä tämän maan muistot. Jokainen vääntynyt oksa ja jokainen sammalen peittämä kivi kantaa mukanaan tarinaa ajasta, jolloin elämä oli hitaampaa ja ihminen oli tiiviimmin kiinni maan rytmissä. Tämä paikka on säilynyt meille muistutuksena siitä, mistä olemme tulleet. Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myös oma salaisuutensa, sellainen, jota ei löydä virallisista opaskartoista. Paikalliset kertovat, että Pihkapuiston syvimmät kolot eivät ole vain luonnon muovaamia. Sanotaan, että täällä on joskus piilotettu asioita, joita ei haluttu löydettäväksi, kenties sota-aikojen salaisuuksia tai vanhoja rakennusten perustuksia, jotka ovat hukkuneet maan alle. On myös puhuttu eräänlaisesta rauhasta, jota täältä löytyy; legenda kertoo, että jos ihminen pysähtyy täysin hiljaiseksi ja laskee korvansa puun runkoa vasten, hän voi kuulla menneiden aikojen kuiskauksia. Se saattaa tietysti olla vain mielikuvitusta, mutta kun katsoo noita vanhojen puiden kierteisiä muotoja, on vaikea olla uskomatta, että täällä asuu jokin näkymätön voima, joka vartioi puiston rauhaa ja pitää huolta siitä, että salaisuudet pysyvät piilossa. Nyt minä ehdotan teille seuraavaa. Me lähdemme tästä hitaasti eteenpäin, mutta teen teille pyynnön. Älkää vain kävelkö, vaan etsikää silmillänne se puu, josta pihka valuu kaikkein runsaimmin. Kun löydätte sen, pysähtykää hetkeksi ja miettikää, mitä te itse haluaisitte jättää perinnöksi tähän maahan. Anna tämän puiston hiljaisuuden puhua teille. Me jatkamme matkaamme syvemmälle varjoihin, mutta muistakaa, että kun poistutte täältä, vietitte mukananne palasen tätä rauhaa. Kiitos, että kuljette kanssani tämän historiallisen polun. Mennäänpä katsomaan, mitä puiston syvimmät kolot meille vielä paljastavat.