Suomalaisen kirjallisuuden seuran SKS:n arkiston tutkijasalit

(Opas pysähtyy oven eteen, laskee äänen hieman ja katsoo ryhmää lämpimästi mutta arvokkaasti.) Katsokaa tätä ovea. Me emme ole astumassa vain rakennukseen, vaan eräänlaiseen aikakoneeseen. Kun me nyt siirrytään tuonne tutkijasalien puolelle, haluan teidän kiinnittävän huomiota ensimmäiseen asiaan, joka teitä kohtaa: hiljaisuuteen. Se ei ole tyhjää hiljaisuutta, vaan se on sellaista tiheää, lähes käsin kosketeltavaa rauhaa, jota vain vuosisatojen takaiset paperit ja muste osaavat luoda. Täällä ilmassa tuoksuu vanha paperi, nahka ja hienoinen ripaus pölyä, joka on kotoisin ajalta, jolloin kynä oli ainoa työkalu ajatusten tallentamiseen. Huomaatte, kuinka kaupungin kiire, autojen melu ja nykyajan hektisyys jäävät välittömästi oven taakse. Me astumme tilaan, jossa aika ei kulje minuuteissa, vaan sukupolvissa. Tiedättehän, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on ollut tämän maan identiteetin rakentaja. Kun täällä näissä saleissa istutaan, on hyvä muistaa, että juuri tällaisissa ympäristöissä on hiottu meidän kielellistä itsetuntoamme. Kuvitelkaa itsenne 1800-luvulle, kun kansallinen herääminen oli kiivaimmillaan. Tutkijat, kielitieteilijät ja runonkerääjät istuivat täällä, kenties juuri näillä samoilla paikoilla, ja analysoivat Kalevalan säkeitä tai pureutuivat talonpoikaiskirjeisiin. He eivät etsineet vain tietoa, vaan he etsivät vastausta siihen, kuka suomalainen oikeastaan on. Nämä salit ovat nähneet tuhansia käsiä kääntämässä kellastuneita sivuja, ja jokainen täällä tehty huomautus tai alaviite on ollut pieni palanen sitä palapeliä, josta meidän yhteinen historiansa koostuu. Se on ollut työtä, joka vaatii äärimmäistä kärsivällisyyttä ja kunnioitusta sanaa kohtaan. Mutta tässä paikassa on myös jotain, mitä ei löydy virallisista oppaista. Sanotaan, että näiden hyllyjen välissä asuu tiettylaisia muistoja. On tarinoita tutkijoista, jotka ovat uppoutuneet arkistoihin niin syvälle, että he ovat alkaneet nähdä maailman niiden kirjoittajien silmin, joita he tutkivat. Eräs myytti kertoo kadonneista muistiinpanoista, jotka ilmestyvät ja katoavat hyllyjen väliin kuin olisivat osa rakennuksen omaa henkeä. Täällä on sellaista mystiikkaa, että joskus, kun sali on täysin tyhjä, voi melkein kuulla kynän raapimisen paperia vasten, vaikka huoneessa ei olisi ketään. Se on kuin arkisto itsessään hengittäisi ja kuiskaillut meille, ettei mikään tieto ole koskaan täysin kadonnut, vaan se vain odottaa oikeaa lukijaa, joka osaa kysyä oikean kysymyksen. Nyt, kun me menemme sisään, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain katsoko näitä papereita dokumentteina, vaan katsokaa niitä ihmiskohtaloina. Jokainen arkistokansio on jonkun elämän rippeitä, joku on halunnut tallentaa ajatuksensa jälkipolville. Kun kävelette noiden pöytien välissä, pysähtykää hetkeksi ja miettikää, mitä teidän omasta ajastanne jäisi jäljelle, jos joku tutkija istuisi sata vuotta myöhemmin täällä ja lukisi teidän kirjoituksianne. Olkaa varovaisia, olkaa hiljaa, ja antakaa historian puhua. Tervetuloa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.