Taitokeskus Hakunila

(Opas pysähtyy ryhmän kanssa Hakunilan taitokeskuksen eteen, katsoo ympärilleen ja hymyilee tiedostavasti. Hän puhuu rauhallisella, mutta intohimoisella äänellä.) Katsokaas tätä paikkaa. Ennen kuin astumme sisään, haluan, että pysähdytte hetkeksi ja vain kuuntelette. Täällä, Vantaan sydämessä, on jotain sellaista, mitä ei löydä oppaista tai virallisista esitteistä. Tuntuuko teistä se? Se on sellainen omituinen sekoitus arkista lähiöhenkeä ja jotain paljon syvempää, lähes sakraalia rauhaa. Me emme ole vain jonkin rakennuksen edessä, vaan me olemme kynnyksellä, joka vie meidät pois kiireisestä arjesta. Taitokeskus Hakunila ei ole pelkkä tila, se on kuin kaupungin sisään rakennettu saari, jossa aika tuntuu hidastuvan. Täällä ilmassa väreilee luovuus ja hiljainen kunnioitus sitä kohtaan, mitä ihminen voi käsillään ja sielullaan saada aikaan. Jos katsomme tätä paikkaa historian silmin, meidän on ymmärrettävä Hakunilan ja koko Vantaan kehitys. Täällä on kohdattu maaseudun hiljaisuus ja kaupungistumisen vauhti. Hakunila itsessään on syntynyt aikakaudella, jolloin uskottiin vahvasti yhteisöllisyyteen ja siihen, että jokaisella asukkaalla pitäisi olla pääsy kulttuuriin ja itsetoteutukseen. Taitokeskus on kasvanut tästä tarpeesta. Se ei ole syntynyt ylhäältä päin annetulla käskyllä, vaan se on orgaaninen prosessi, jossa paikallinen osaaminen ja taiteellinen visio ovat kohdanneet. Se heijastaa suomalaista sielunmaisemaa: kykyä rakentaa jotain kaunista ja kestävää karustakin ympäristöstä. Täällä on vaalittu perinteitä, mutta samalla annettu tilaa kokeiluille. Se on ollut turvasatama niille, jotka ovat halunneet ilmaista itseään muuten kuin sanoilla, olipa kyse sitten kankaasta, savesta tai puusta. Mutta nyt, kun olemme tässä, kerron teille jotain, mitä en yleensä ensimmäisillä kierroksilla mainitse. Sanotaan, että jokaisessa taitokeskuksessa on oma henkensä, ja Hakunilassa se on erityisen vahva. On kiertänyt hiljainen huhu, että tietyissä tiloissa, kun valo lankeaa juuri oikeassa kulmassa, voi tuntea edellisten sukupolvien tekijöiden läsnäolon. Ihmiset puhuvat eräänlaisesta luovasta energian virtauksesta, joka ei poistu rakennuksesta, vaan kerrostuu seinien sisään. Se on kuin näkymätön kirjasto, johon jokainen täällä työskennellyt on jättänyt pienen palasen sielustaan. Jotkut sanovat, että jos täällä istuu täysin hiljaa ja keskittyy, voi lähes kuulla kankaiden kahinan ja työkaluja vasten iskevän rytmin, vaikka huone olisi tyhjä. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin lohdullista; se on muistutus siitä, että taide ei koskaan kuole, se vain vaihtaa muotoaan. Nyt minä kysyn teiltä: mitä te itse tuotte tänne mukapinne? Mitä sellaista teillä on sisällänne, mikä kaipaisi tilaa hengittää? Kehotan teitä, kun astumme sisään, älkää vain katsoko teoksia, vaan tuntekaa ne. Antakaa uteliaisuuden ohjata teitä ja uskaltakaa pysähtyä niiden kohtien äärelle, jotka puhuttelevat juuri teitä. Menkää rohkeasti tutkimaan, kysykää kysymyksiä ja annakaa tämän paikan hiljaisuuden puhua. Tervetuloa sisään Hakunilan taitokeskukseen, jossa jokainen kulma kätkee sisäänsä tarinan. Seuraa minua, niin lähdetään katsomaan, mitä ihmeitä täällä odottaa.