Finnkino Maxim

(Opas pysähtyy Finnkino Maximin edustalle, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii kädellään rakennuksen julkisivua kohti. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen ja lämmin.) Katsokaapa tätä rakennusta. Ensimmäisellä vilkaisulla se näyttää vain yhdeltä modernin kaupungin elokuvateatterilta, mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljette silmänne, voitte melkein kuulla menneiden vuosikymmenten kaiun. Me seisomme paikalla, jossa Helsingin kaupungin syke on kohdannut viihteen ja glamouriin perustuvan pakoilun arjesta. Täällä, keskustan ytimessä, on kyse jostain paljon suuremmasta kuin vain popcornista ja lipuista. Se on kyse siitä tunteesta, kun valot himmenevät, maailma ulkopuolella lakkaa olemasta ja me uppoudumme tarinoihin. Tässä rakennuksessa on kerrostumia, jotka kertovat Helsingin kasvusta, modernismin noususta ja siitä, miten me suomalaiset olemme oppineet nauttimaan visuaalisesta tarinankerronnasta. Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Maxim ei syntynyt tyhjiöstä, vaan se on osa sitä suurempaa elokuvateattereiden kultakautta, jolloin kino oli kaupungin sosiaalinen keskus. Mietikää aikaa, jolloin elokuvateatteri ei ollut vain viihde, vaan se oli ikkuna maailmaan. Täällä on nähty sota-ajan uutiskierrokset ja sodanjälkeinen jälleenrakennus henkisenä kokemuksena. Rakennuksen arkkitehtuurissa ja sijoittelussa näkyy se strateginen ajatus, jolla haluttiin houkutella kaupunkilaiset sisään juuri tähän pisteeseen. Se on ollut todistajana Helsingin muutokselle: ympärillä olevat kadut ovat muuttuneet, ihmisten pukeutuminen on vaihtunut frakeista ja hattuihin rentoon kaupunkityyliin, mutta Maximin ytimessä on säilynyt tuo ikuinen tarve kokea draamaa. Se on toiminut ankkurina, joka on pitänyt elokuvakulttuurin elävänä myös silloin, kun televisiot alkoivat valloittaa koteja. Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa, josta ei usein puhuta virallisissa esitteissä. Jokaisessa vanhassa teatterissa on omat varjonsa ja myyttinsä. Sanotaan, että tällaisissa rakennuksissa, joissa on koettu tuhansia tunteja vahvoja tunteita – pelkoa, rakkautta, surua ja naurua – osa tästä energiasta jää rakenteisiin. On kertomuksia käytävistä, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin, tai hämäristä kulmista, joissa tuntuu siltä, että joku katsoo. Ehkä se on vain vanhan rakennuksen narinaa, mutta historian harrastajana tiedän, että teatterit ovat paikkoja, joissa raja todellisuuden ja fiktion välillä hämärtyy. Maxim on nähnyt niin paljon ihmiskohtaloita, että se on melkein kuin elävä organismi, joka muistaa jokaisen kohokohdan ja jokaisen hiljaisen kyyneleen pimeässä salissa. Nyt, kun olemme katsoneet tätä rakennusta historian linssin läpi, haastan teidät tekemään saman itse. Kun astutte sisään, älkää vain katsoko näyttöä, vaan katsokaa ympärillenne. Tuntekaa se ilma ja miettikää, ketkä meistä ovat istuneet juuri samalla paikalla kymmeniä vuosia sitten ja mitä he kokivat. Menkääpä nyt sisälle, valitkaa paikanne ja antakaa tarinan viedä. Nauttikaa elokuvasta, mutta muistakaa, että te itse olette nyt osa Maximin jatkuvaa, elävää historiaa. Hyvää elokuvaa kaikille!