Luku 1
*(Opas pysähtyy puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi. Hän elehtii kädellään ympäröivää vehreyttä.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuu, eikö tunnu siltä, että astuimme juuri oven läpi jostain ihan muualle? Täällä Nikkilänkujan puistossa kaupungin kiire ja autojen humina vaimenevat taustalle, ja tilalle tulee tämä pehmeä, lähes harras luonnon rauha. Huomaatteko, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten ilma tuntuu täällä hieman viileämmältä ja raikkaammalta? Tämä ei ole vain tavallinen viheralue tai läpikulkureitti kotiin, vaan tämä on kaupunkilaisen keidas. Tällaiset paikat ovat kuin kaupungin keuhkot, mutta samalla ne ovat muistomerkkejä ajalle, jolloin ihminen ja luonto elivät paljon lähempänä toisiaan. Hengitkää syvään ja unohtakaa hetkeksi kello. Me olemme nyt paikassa, jossa aika kulkee omaan tahtiinsa.
Jos menemme historiassa hieman taaksepäin, meidän on ymmärrettävä, että tämä maa on nähnyt paljon enemmän kuin mitä nykyiset istutukset kertovat. Ennen kuin täällä oli siistejä polkuja ja puistoalueita, täällä on ollut osa sitä alkuperäistä mosaiikkia, joka muodosti tämän seudun elämänrytmin. Täällä on kuljettu, täällä on raivattu peltoja ja täällä on rakennettu koteja sukupolvi toisensa jälkeen. Nikkilänkujan nimi itsessään kantaa mukanaan kaiut vanhoista tiluksista ja maaseutumaisesta menneisyydestä, jolloin rajat kaupungin ja maaseudun välillä olivat huokoisia. Voitte melkein kuvitella, kuinka täällä on kulkenut hevoskärryt raskaina sadosta tai kuinka lapset ovat leikkineet näillä samoilla poluilla, vaikka ympärillä on ollutkin aivan eri maisema. Tämä puisto on tavallaan kerrostuma; sen alla lepää vanha maataloushistoria ja sen päällä on nykyajan urbaani puistokulttuuri. Se on hiljainen todistaja siitä, miten me olemme muokanneet ympäristöämme, mutta miten luonto ottaa aina takaisin oman tilansa, kun sille annetaan mahdollisuus.
Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella viheralueella on myös omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että tiettyjen vanhojen puiden juurilla tai syvällä lehvästön suojassa on jotain, mitä ei näe ensisilmäyksellä. Jotkut sanovat, että täällä on kulkenut vanhoja, nyt jo kadonneita polkuja, jotka johtivat suoraan kaupungin unohdettuihin kulmiin. On olemassa tarinoita pienen pienistä löydöistä, vanhoista kiviämuureista tai kenties jopa jättämiin merkinnöistä, jotka ovat hukkuneet ajan saatossa sammaleen ja mullan alle. Se on se puiston mystiikka: vaikka tiedämme tarkalleen, missä olemme kartalla, täällä on silti jotain arvaamatonta. Onko tämä puisto vain puisto, vai onko se portti johonkin, mitä emme enää osaa lukea? Ehkäpä nämä puut muistavat asiat, joita kukaan meistä ei enää tiedä, ja ne vartioivat näitä salaisuuksia hiljaa, kun me vain kävelemme niiden ohi.
Joten, kun jatkatte matkanne tästä eteenpäin, pyydän teitä tekemään yhden asian. Älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää vielä kerran. Kuunnelkaa, miltä tuuli kuulostaa lehdissä ja katsokaa, mihin suuntaan polku oikeasti kutsuu teitä. Nikkilänkujan puisto ei vaadi meiltä suurta analyysia, vaan se pyytää meitä vain olemaan läsnä. Ottakaa tämä rauha mukaan päivänne muihin kiireisiin. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian ja luonnon matkan kanssani. Nauttikaa loppupäivästänne ja pysykää uteliaina – sillä kaupunki on täynnä tarinoita, jos vain osaamme pysähtyä kuuntelemaan.
