Laila Pullisen veistospuisto ja kotimuseo

*(Opas pysähtyy puiston sisääntulon kohdalle, katsoo ympärilleen hymyillen ja elehtii kädellään kohti ympäröivää luontoa ja veistoksia. Äänensävy on lämmin, kutsuva ja hieman salaperäinen.)* Katsokaapa ympärillenne. Täällä, keskellä luonnon rauhaa, aika tuntuu hidastuvan. Tervetuloa paikkaan, joka ei ole pelkkä museo tai taidegalleria, vaan Laila Pullisen elämäntyö, hänen sielunsa jatke. Huomaatteko, miten veistokset eivät vain seiso täällä, vaan ne tuntuvat kasvavan suoraan maaperästä, kietoutuen puiden ja varjojen keskelle? Täällä ei ole kyse vain kivestä ja muodosta, vaan tunnelmasta, jossa taide ja luonto käyvät jatkuvaa vuoropuhelua. Hengittäkää syvään – tunnetteko tuon rauhan? Se on se sama rauha, jonka Laila hakemalla loi tänne turvasataman, jossa ihminen voi kohdata itsensä ja maailman uudella tavalla. Jos sukellamme syvemmälle tämän paikan historiaan, meidän on puhuttava intohimosta ja periksiantamattomuudesta. Laila Pullinen ei ollut vain taiteilija, hän oli näkijä. Hän kykeni näkemään raaka-aineessa, olipa se kiveä tai puuta, jotain sellaista, mitä me tavalliset kuolevaiset emme heti huomaa. Hänen kotimuseonsa ja puistonsa eivät syntyneet hetkessä, vaan ne ovat vuosikymmenten työn tulos. Se on tarina naisesta, joka uskaltautui luomaan oman maailmansa omien sääntöjensä mukaan. Kun kuljemme myöhemmin museon läpi, näette, miten hänen arkensa ja taiteensa kietoutuivat yhteen. Kotimuseo ei ole steriili näyttelytila, vaan se on elävä arkisto. Se kertoo ajasta, jolloin taide oli tapa käsitellä elämän suuria kysymyksiä, kipua ja kauneutta. Lailan työssä näkyy vahva yhteys pohjoiseen luontoon ja ihmisyyden perusasioihin, mikä tekee näistä teoksista ajattomia. Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös salaisuutensa, sellaisia tarinoita, joita ei löydy opasteista. Sanotaan, että puiston veistoksilla on oma elämänsä. Jotkut kertovat, että tiettyinä vuorokaudenaikoina, kun valo lankeaa juuri oikeassa kulmassa, hahmot tuntuvat liikkuvan tai kuiskaavan vierustalolle. Se on tietysti myyttiä, mutta eikö taiteen tarkoitus olekin herättää mielikuvitusta? Laila itse tiesi, että taideteos valmistuu vasta sitten, kun katsoja tuo siihen omat kokemuksensa ja tunteensa. Täällä on jotain lähes maagista; se on eräänlaista "paikan henkeä", jota kutsutaan latinaksi *genius loci*. Se on se näkymätön lanka, joka yhdistää meidät menneisiin sukupolviin ja siihen luovaan voimaan, joka on tämän puiston perustanut. Nyt minä ehdotan, että jätämme hetkeksi oppaan ohjeet taakseen. Haluan, että kuljette puistossa omassa tahdissanne. Pysähtykää sen veistoksen ääreen, joka puhuttelee teitä eniten. Kysykää itseltänne, mitä Laila halusi kertoa juuri sillä muodolla tai sillä katseella, joka kivestä on louhittu. Menkää sisään kotimuseoon ja tunekaa se kotiympäristö, jossa ideat syntyivät. Toivon, että poistutte täältä hieman eri mielentilassa kuin tulitte – kenties hieman hiljaisempina, mutta rikkaampina. Kiitos, että kuljette tämän polun kanssani. Olkaa hyvä, maailma on teidän, ja puisto on auki.