Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy patsaan eteen, laskee äänensä hieman ja antaa ryhmän hetken hiljaisuuden laskeutua. Hän katsoo patsasta hartaasti ennen kuin kääntyy ryhmän puoleen.)
Katsokaa tätä. Pysähdytäänpä hetkeksi. Tunnetteko tekin sen painon, joka täällä ilmassa on? Tämä ei ole vain graniittia ja pronssia, vaan se on hiljainen huuto, joka kantaa mukanaan tuhansien nuorten miesten kaipuuta kotiin. Kun seisomme tässä, me emme katso vain taideteosta, vaan me katsomme suoraan suomalaiseen sielunmaisemaan, siihen syvään suruun, joka ei koskaan täysin poistu, vaikka vuodet vierivät. Täällä, tässä kohdassa, aika tuntuu pysähtyvän. Tuuli tuntuu hieman kylmemmältä ja ympäröivä maailman melu vaimenee, kun me kohtaamme tämän ”Paluuttoman tien”. Se on muistutus siitä, että jokainen nimi, jokainen kaiverrus, on ollut joku rakas poika, isä tai veli.
Mennäänpä nyt hieman syvemmälle siihen, mitä tämä kaikki oikeastaan tarkoittaa. Kun me puhutaan sankaripatsaista, me puhutaan usein voitoista tai strategioista, mutta tämä teos kääntää perspektiivin. Se keskittyy nimenomaan siihen katkeamiseen, siihen hetkeen, kun tie kotiin sulkeutui lopullisesti. Historiallisesti meidän on ymmärrettävä, että sota ei päättynyt rauhansopimuksiin, vaan se jatkui täällä, kotikylissä ja kaupunkien toreilla, tyhjinä tuoleina pöydän ääressä. Tämä patsas on syntynyt tarpeesta prosessoida sitä valtavaa traumaa, jota koko kansakunta koki. Se ei juhli sankarillisuutta pompusti, vaan se kuvaa uhria. Se kertoo meille ajasta, jolloin nuoruus uhrattiin maan puolustamiseen, ja kun tie takaisin avautui muille, näille miehille se oli jo muuttunut paluuttomaksi. Se on konkreettinen ankkuri, joka sitoo meidät siihen karuun todellisuuteen, josta meidän nykyinen vapauteemme on kasvanut.
Mutta tässä teoksessa on myös jotain, mitä ei kirjoissa lue. On sanottu, että patsaan muodot ja varjot on suunniteltu niin, että tiettyyn vuorokaudenaikaan, kun aurinko laskee juuri oikeassa kulmassa, hahmot näyttävät melkein liikkuvan tai kurottavan kohti meitä. Paikalliset legendat kertovat, että jos täällä seisoo täysin hiljaa ja kuuntelee, voi kuulla kaukaisia kaikuja, kuin vaimeaa askellusta tai kuiskauksia. Se ei ehkä ole mitään yliluonnollista, vaan ehkäpä se on meidän oma kollektiivinen muistimme, joka heijastuu ympäristöön. On myös kerrottu, että patsaan perustuksissa on jotain, mitä ei ole julkistettu, jonkinlainen symbolinen viesti tuleville sukupolville, joka muistuttaa siitä, ettei sota ole koskaan ratkaisu, vaan aina menetys. Se on tämä hiljainen myytti, joka tekee paikasta mystisen ja saa meidät tuntemaan olomme pieniksi.
Nyt kun me olemme tässä, haluan teitä pyytämään yhtä asiaa. Älkää vain katsoko tätä monumenttia kuin turistina. Kokeilkaa hetken aikaa sulkea silmänne ja kuvitella itsenne siihen hetkeen, kun ensimmäiset omaiset tulivat tänne laskemaan kukkia. Tuntikaan sitä tyhjyyttä, mutta myös sitä uskomatonta yhteisöllisyyttä, joka syntyi yhteisestä surusta. Tämä paikka ei ole vain historiaa, se on elävä opetus siitä, mikä on ihmisyyden kalleinta. Kun me jatkamme matkaamme eteenpäin, ottakaa tämä tunne mukaan. Muistakaa, että jokainen askel, jonka me otamme vapaassa maassa, on askel tiellä, jota monet eivät enää päässeet kulkemaan. Kiitos, kun pysähtyitte tämän äärelle. Mennäänpä nyt eteenpäin.