Luku 1
(Opas pysähtyy teatterin edustalle, ottaa rennosti asennon ja viittoo ryhmää lähemmäs. Hän hymyilee tiedostavasti ja laskee ääntään hieman, ikään kuin kertoisi yhteistä salaisuutta.)
Katsokaa tätä paikkaa. Tunnetteko tekin sen? Tämän tietynlaisen sähköisyyden ilmassa, joka syntyy vain paikoissa, joissa nauru, kyynleet ja hienostunut draama ovat vuodesta toiseen imeytyneet maahan ja seiniin. Me seisomme nyt Pikku-Veskun Kesäteatterin sydämessä. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisen orkesterin virityksen, nähdä punaiset samettiverhot heilahtavan ja tuntea vastaleikatun nurmikon tuoksun sekoittuvan vanhaan puuhun ja teatterimeikkiin. Tämä ei ole vain esiintymislava, vaan se on aikakone. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja kaupungin kiireinen melu vaimenee, jättäen tilaa vain tarinoille, joita on kerrottu tällä lavalla sukupolvelta toiselle.
Mutta mennäänpä syvemmälle historian hämäriin. Pikku-Vesku ei syntynyt tyhjiössä, vaan se on osa sitä perinteistä suomalaista kesäteatterikulttuuria, joka kukoisti erityisesti sodan jälkeisinä vuosikymmenisin. Se oli aikaa, jolloin ihmiset kaipasivat yhteisöllisyyttä ja kevyttä viihdettä arjen raskauden keskellä. Alun perin tämä paikka oli vain vaatimaton puulava, ehkäpä paikallisten harrastajien kokoontumispaikka, mutta ajan myötä siitä tuli alueen kulttuurinen majakka. Se on nähnyt kaiken: farseista, jotka saivat yleisön tukehtumaan nauruun, syvällisiin tragediaan, jotka jättivät koko katsomon hiljaiseksi, aina paikallisiin juhlalavoituksiin. Jokainen naulattu lanku ja jokainen maalattu kulissi kantaa mukanaan muistoja niistä tuhansista illoista, jolloin aurinko laski hitaasti metsän taa ja ihmiset istuivat olkapäät vastakkain odottaen verhojen nousua.
Ja tässä kohtaa tulee se osa, jota ei löydä virallisista esitteistä. Paikallisten keskuudessa liikkuu vanha tarina, eräänlainen teatterimyytti. Sanotaan, että teatterin takahuoneissa asuu niin kutsuttu ”Esityksen Henki” – entinen näyttelijä tai kenties vain intohimoinen teatterinrakastaja, joka ei koskaan lähtenyt kotiin. Legendan mukaan hän vaeltaa kulisseissa esitysten aikana, ja jos näyttelijä unohtaa repliikkinsä, Henki antaa pienen, huomaamattoman merkin, kenties pienen vedon verhossa tai hiljaisen kuiskauksen, joka auttaa esityksen jatkumaan saumattomasti. Jotkut sanovat, että jos teatteri on tyhjä ja hiljainen, voi kuulla vaimeaa taputusta sieltä, missä katsomo loppuu. Se on muistutus siitä, että taide ei koskaan täysin kuole, vaan se jää elämään tiloihin, joissa sitä on rakastettu.
Nyt, kun katsotte tätä näyttämöä uudelleen, näettekö tekin sen? Sen näkymättömän langan, joka yhdistää meidät tähän hetkeen ja kaikkiin niihin, jotka ovat seisoneet tässä ennen meitä. Kehotan teitä nyt kävelemään rauhassa lavalle ja tuntemaan puun karheuden jalkojenne alla. Pysähtykää hetkeksi keskelle näyttämöä, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa itsenne tuon kuvitteellisen valokeilan alla. Tunne se jännitys vatsanpohjassa juuri ennen kuin ensimmäinen sana lauhtuu. Olkaa rohkeita, olkaa läsnä ja antakaa Pikku-Veskun taian viedä teidät mukanaan. Olkaa hyvä, astukaa sisään ja löytäkää oma tarinanne tästä historiallisesta helmetta.
