Näyttelijä Esko Nikkarin muistomerkki

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää lämpimästi, ehkä hieman hymyillen.) No niin, hyvät matkakumppanit, pysähdytäänpä hetkeksi tähän. Katsokaapa tätä. Me emme ole nyt vain jonkin pronssin tai kiven äärellä, vaan me seisomme tavallaan keskellä suurta näyttämöä. Tunnetteko tämän ilman? Tässä kohdassa kaupunkia tuntuu siltä, kuin taustalla kuuluisi vieläkin vaimea yleisön nauru tai kenties jokin hienovarainen, ironinen huokaus. Me olemme Esko Nikkarin muistomerkin äärellä. Nikkarin kaltainen hahmo ei ollut vain näyttelijä, hän oli osa meidän yhteistä kulttuurista muistiamme, mies joka osasi vangita katseen ja sydämen yhdellä vain pienellä kulmakaunolla tai katseella. Tässä paikassa yhdistyvät taiteen juhla ja inhimillinen hauraus, ja juuri se tekee tästä pysähdyksestä niin merkityksellisen. Jos menemme syvemmälle historian kerroksiin, niin Esko Nikkarin ura heijastaa hienosti sitä aikakautta, jolloin suomalainen teatteri ja televisio muovautuivat uudelleen. Hän ei ollut vain yksi nimi muiden joukossa, vaan hän edusti tiettyä tyyliä, jossa yhdistyi kurinalaisuus ja kyky antaa hahmoilleen syvää, usein näkymätöntä kerroksellisuutta. Kun mietitään niitä rooleja, joissa hän loisti, nähdään, miten hän kykeni liikkumaan tragedian ja komedian rajapinnassa. Se oli taitoa, jota ei voi opiskella vain kirjoista, vaan se vaatii elämänkokemusta, kipua ja ripaus itsekritiikkiä. Nikkarin kaltaiset taiteilijat rakensivat sillan perinteisen näyttämötaiteen ja modernin massamedian välille, ja he tekivät sen niin, että katsoja tunsi tulleensa nähdyksi. Tämä muistomerkki ei siis ole vain kunnianosoitus yhdelle miehelle, vaan se on monumentti koko sille aikakaudelle, jolloin näyttelijän status oli pyhä ja jokainen repliikki oli harkittu. Mutta tässä kohtaa on yksi asia, jota ei löydä virallisista oppaista tai historiakirjoista. Sanotaan, että taiteilijat eivät koskaan täysin poistu näyttämöltään. Paikallisten keskuudessa liikkuu hiljainen tarina siitä, että jos täällä pysähtyy aivan hiljaa, oikeaan aikaan vuodesta, voi melkein tuntea jonkun läsnäolon. Jotkut sanovat, että Nikkarin henki vaeltaa täällä ja tarkkailee ohikulkijoita, arvioiden heidän eleitään ja ilmeitään kuin hän olisi edelleen katsomossa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai jostain suuremmasta? Ehkä se on vain sitä, että kun ihminen jättää jälkeensä niin paljon intohimoa ja taidetta, se jää leijumaan ilmaan sähköisenä latauksena. Tämä myytti kertoo meille siitä, kuinka paljon me kaipaamme aitoutta ja karismaa nykyisessä, kiireisessä maailmassamme. Nyt kun olemme viettäneet hetken tämän muiston äärellä, kannustan teitä katsomaan tätä muistomerkkiä vielä kerran, mutta tällä kertaa omista silminne. Mietikää, millaisen jäljen jokainen meistä jättää maailmaan. Esko Nikkarin perintö elää rooleissaan, mutta se elää myös tässä hiljaisuudessa, jota me nyt jaamme. Toivon, että otitte mukaan palasen tätä tunnelmaa ja ehkä pienen ripauksen sitä näyttelijän itsevarmuutta omaan päivänne. Kiitos, kun kuljitte kanssani tämän pienen historiallisen matkan. Jatketaan matkaamme, mutta pidetään tämä hetki mielessä.