Luku 1
*(Opas pysähtyy, ottaa syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään polveaan. Hän katsoo ympärilleen, antaa ryhmän hiljeneä ja aloittaa rauhallisella, kutsuvalla äänellä.)*
Katsokaa ympärillenne. Täällä Pajurinteen rinteillä ilma tuntuu erilaiselta, eikö vain? Se on sellaista kosteaa, metsäistä ja jollain tapaa odottavaa. Kun me seisomme tässä, kaupungin melu vaimenee ja luonto alkaa puhua. Kuunnelkaa tuota tuulen suhinaa pajujen oksissa – se on kuin kuiskaus menneisyydestä. Täällä, missä maasto kumpuilee ja vihreys on syvimmillään, on jotain sellaista alkuvoimaista, mikä saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Tämä ei ole vain metsäkaistale tai luonnonkaistale kaupungin laidalla, vaan se on kuin elävä arkisto, joka on niellyt sisäänsä vuosikymmenten, kenties vuosisatojen tarinoita. Me emme ole vain kävelyllä, vaan me astumme sisään tilaan, jossa aika kulkee eri tahtiin.
Jos menemme historian syvään päähän, niin Pajurinne on toiminut eräänlaisena rajapintana. Ennen kuin asfaltti ja betoniviidakko ympäröivät meidät, tällaiset rinteet olivat elintärkeitä. Ne olivat paikkoja, joissa luonnonvaraisuus kohtasi ihmisen tarpeet. Pajut eivät olleet vain koristetta, vaan niistä tehtiin kaikkea: koria, työkaluja ja rakennustarvikkeita. Kuvitelkaa tänne karkeat pellavavaatteet, hikiset otsat ja kirveen iskut, jotka kaikuivat laaksossa. Täällä on liikkunut paimenia, metsästäjiä ja ehkäpä salaisia viestinviejä, jotka hyödynsivät maaston suojaa. Tämä rinne on nähnyt, kuinka ympäröivä maailma on muuttunut maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teolliseen ja lopulta tähän nykyiseen kiireeseen. Mutta itse maa, tämä pohja jolla me seisomme, se on pysynyt. Se on imennyt itseensä jokaisen askeleen ja jokaisen hiljaisen hetken, jonka ihminen on täällä viettänyt.
Mutta kuten jokaisessa paikassa, jossa luonto on näin läsnä, on myös omat salaisuutensa. Paikalliset ovat puhuneet siitä, että Pajurinne ei ole koskaan täysin tyhjä. On sanottu, että tietyissä valoissa, juuri ennen hämärää, täällä voi nähdä hahmoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Jotkut sanovat niiden olevan entisten asukkaiden henkiä, toiset taas uskovat, että täällä asuu metsän omia vartijoita, jotka suojelevat rinteen rauhaa. On olemassa tarina jostakin kadonneesta esineestä, ehkäpä arvokkaasta muistosta tai kirjeestä, joka on jätetty täällä suojaan kymmeniä vuosia sitten. Se on jäänyt sinne, missä juuret kietoutuvat tiukasti mullan ympärille. Se ei ole mitään, mitä löytäisi kartalta, vaan se on sellaista näkymätöntä historiaa, joka tuntuu vain ihon pinnalla, kun uskaltaa pysähtyä ja kuunnella oikein tarkasti.
Nyt minä haastan teidät. Kun me jatkamme matkaamme eteenpäin, älkää vain katsoko polkua, vaan yrittäkää aistia se, mitä tämä paikka haluaa kertoa juuri teille. Mitä te näette noissa varjoissa? Mitä tuo tuuli kuiskaa korvaanne? Mennäänpä nyt hieman syvemmälle, sinne missä rinne jyrkkenee ja pajut kasvavat tiheimpänä. Katsotaan, löydämmekö me jotain, mitä kukaan muu ei ole huomannut. Pysykää lähellä, mutta antakaa mielenne vaeltaa vapaasti. Tervetuloa kokemaan Pajurinne – paikka, jossa luonto ja historia kietoutuvat yhdeksi ja samaksi tarinaksi.
