Luku 1
Tervetuloa, hyvät kuulijat. Ottakaa hetki aikaa ja vain hengittäkää. Kuulkaa, miten tuuli humisee näissä puissa ja miten lasten nauru kaikuu ympärillämme. Me seisomme nyt Hollolanpuiston leikkipaikalla, mutta haluan teidän sulkevan silmänne hetkeksi. Älkää katsoko vain näitä kiipeilytelineitä tai hiekkalaatikoita, vaan tuntekaa maan alla sykkivä historia. Täällä, kaupungin sykkeessä, on olemassa tasku, jossa aika tuntuu hidastuvan. Tämä ei ole vain paikka leikkiä, vaan se on elävä kerrostuma, jossa luonto on ottanut takaisin tilansa ja kietonut syleilyynsä menneiden sukupolvien muistot. Täällä yhdistyvät kaupungin kurinalainen suunnittelu ja metsän villi vapaus, ja juuri se tekee tästä paikasta niin erityisen.
Jos katsomme taaksepäin, ymmärrämme, ettei tämä puisto syntynyt tyhjästä. Alun perin näillä mailla on liikkunut karjaa, ja täällä on raivattu peltoja ja rakennettu koteja aikana, jolloin kaupunki oli vielä nuori ja kasvunvimmainen. Hollolan nimi kantaa mukanaan viittauksia vanhoihin tiloihin ja maaseutuun, joka kerran ympäröi koko tätä aluetta. Kun teollisuus alkoi vyöryä yli maan ja savupiiput nousivat taivasta kohti, tällaiset viheralueet jäivät hengitysaukoiksi. Kuvitelkaa nyt tähän kohtaan kymmeniä vuosia sitten: täällä on kulkenut työläisperheiden lapset, jotka leikkivät yksinkertaisilla puutikkujen ja kivien rakennelmilla, kauan ennen nykyisiä turvarajojen mukaisia leikkikehikkoja. Tämä maa on nähnyt yhteiskunnan muutoksen maatalousyhteiskunnasta moderniksi kaupungiksi, ja jokainen täällä kasvava puu on todistaja sille, miten ihminen on yrittänyt löytää tasapainon betonin ja lehvistön välillä.
Mutta jokaisella puistolla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Paikallisten keskuudessa on kuiskattu, että Hollolanpuiston syvimmät kolot ja vanhat juurakot kätkevät sisäänsä jotain enemmän. Sanotaan, että täällä on kuljettu salaisia polkuja, jotka eivät näy kartalla, ja että tietyissä kohdissa puiston hiljaisimmissa nurkissa voi kuulla menneisyyden kaiuja, jos vain pysähtyy oikealla tavalla. Jotkut uskovat, että puisto on ikään kuin kaupungin muisti: se imee itseensä kaikki ne hetket, kun lapset ovat löytäneet uuden aarteen tai kun nuoret ovat vannoneet ikuisen ystävyyden. Onko kyse vain mielikuvituksesta, vai onko täällä todella jokin näkymätön kudos, joka yhdistää meidät niihin, jotka leikkivät täällä sata vuotta sitten? Ehkäpä juuri se tekee tästä leikkipaikasta taianomaisen.
Nyt, kun olette kuulleet tämän, haastan teidät katsomaan tätä paikkaa uudella tavalla. Kun jatkatte matkaanne tai annatte lastenne juosta vapaana, etsikää ympäriltänne merkkejä siitä näkymättömästä historiasta. Katsoitteko tuota vanhaa puuta? Mietikää, mitä se on nähnyt. Tunnustakaa se yhteys, joka meillä on tähän maaperään. Hollolanpuisto ei ole vain pysäkki matkalla jonnekin, vaan se on muistutus siitä, että me olemme vain osa pitkää ketjua. Nauttikaa tästä hetkestä, tästä rauhasta ja tästä luonnon ja historian liitosta. Kiitos, että kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani.
