Luku 1
*(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä päin. Hän viittoo kädellään ympäröivää maisemaa, ja hänen äänessään on kokeneen tarinankertojan rauhaa ja intohimoa.)*
Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te tämän ilmassa leijuvan painon? Se ei ole vain kosteutta tai tuulta, vaan se on historian kerrostumaa. Täällä, näiden kivien ja varjojen keskellä, me seisomme paikassa, jota kutsutaan Saattajiksi. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaisten askelten kaiun ja vaimean kuiskeen, joka kulkee maan pinnalla. Tämä ei ole pelkkä nähtävyys tai piste kartalla, vaan se on kynnys. Se on paikka, jossa arkipäiväinen maailma ja jotain paljon syvempää, kenties jopa pelottavampaa, kohtaavat. Täällä hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä tarinoita, joita ei ole kirjoitettu kirjoihin, vaan jotka on kaiverrettu itse maastoon.
Jos mennään takaisin aikaan, jolloin nämä polut olivat vielä tuoreita, ymmärretään, että Saattajat eivät syntyneet sattumalta. Historiallisesti tämä alue on toiminut eräänlaisena välivyöhykkenä. Se oli paikka, jonne tuotiin ne, jotka eivät enää kuuluneet yhteisöön, tai ne, joiden matka tällä maailmalla oli päättynyt. Keskiajan ja varhaisempien aikakausien välillä tällaiset paikat olivat pyhiä ja kirottuja samanaikaisesti. Saattajat olivat niitä hahmoja – tai kenties henkiä – jotka varmistivat, että matka tuntemattomaan tapahtui oikein. Se oli tarkkaa työtä. Jos rituaalit epäonnistuivat tai jos saattaja hylkäsi tehtävänsä, uskottiin, että sielu jäi vaeltamaan näille samoille poluille, joita me nyt kuljemme. Rakenteet, jotka täällä näkyvät, kertovat meille siitä ajasta, kun ihminen yritti hallita kuoleman pelkoa rakentamalla fyysisiä merkkejä ja rajoja elävien ja kuolleiden välille.
Mutta tässäpä tulee se mielenkiintoisin osa, se mitä oppaiden oppaat kuiskaavat vain niille, jotka osaavat kuunnella. Paikallisten legendojen mukaan Saattajat eivät olleet vain ihmisiä, vaan heillä oli yhteys johonkin muuhun. Sanotaan, että tiettyinä öinä, kun sumu nousee maasta tiheänä verhona, täällä voi nähdä hahmoja, jotka eivät jätä jälkiä lumeen tai hiekkaan. Myytti kertoo yhdestä erityisestä Saattajasta, joka jäi itse vangiksi omaan tehtäväänsä. Hänestä tuli paikan vartija, joka ei päästä ketään läpi, ellei kulkija tiedä oikeaa sanaa tai osoita riittävää kunnioitusta. Monet ovat raportoineet oudosta kylmyydestä tai tunteesta, että selässä on katse, vaikka ympärillä ei olisi ketään. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta elävän; se on muistutus siitä, että historia ei ole vain menneisyyttä, vaan se hengittää tässä hetkessä.
Nyt, kun olemme kulkeneet tämän polun läpi, haluan teidät pysähtymään vielä kerran. Katsokaa noita kiviä ja miettikää, kuinka monta tuhansia askelia on täällä otettu ennen meitä. Historia ei ole vain vuosilukuja, vaan se on tunteita, pelkoa ja toivoa. Toivon, että viette tämän tunnelman mukananne, kun jatkamme matkaamme. Pysykää lähellä toisianne ja katsokaa tarkasti, ette ette vahingossa ohita jotakuta, joka on vieläkin täällä saattamassa matkaajia. Olkaa hyvä, seurakaa minua, niin siirrymme seuraavaan kohteeseen, mutta jättäkää osa itsestänne tänne, näiden hiljaisten todistajien companyyn.
