*(Opas seisoo ryhmän keskellä, kääntyy hitaasti ympäri ja viittaa kädellään alas, kohti rautatieaseman syvänteitä. Hänellä on yllään kulunut tweed-takki ja katseessa intohimoista uteliaisuutta.)*
Katsokaa ympärillenne. Kuulkaa tuo kaukainen, vaimea jyrinä jalkojemme alla. Se ei ole vain kaupungin sykettä, vaan se on kuin valtavan, teräksisen pedon hengitystä. Me olemme nyt kynnyksellä, jossa nykyhetki kohtaa maanalaisen labyrintin. Kun laskeudumme alas, jätämme taaksemme päivänvalon, kiireiset kadut ja pinnallisen maailman. Täällä, näiden valkoisten kaakeleiden ja raudan tuoksun keskellä, ilma muuttuu viileämmäksi ja painavammaksi. Tervetuloa subwayn maailmaan, paikkaan, jossa miljoonat kohtalot risteävät joka päivä, mutta jossa kukaan ei oikeastaan katso toistaan silmiin. Tämä ei ole vain kulkuväline, vaan kaupungin alitajunta, joka kätkee sisäänsä kerroksittain historiaa.
Jos katsomme taaksepäin, tähän infrastruktuurin ihmeeseen, ymmärrämme, että metro ei syntynyt vain mukavuuden vuoksi, vaan se oli vastaus kaupungin tukahduttavaan kasvuun. Kuvitelkaa 1800-luvun lopun kadut: hevoset, vaunut ja ihmismassat, jotka olivat kirjaimellisesti lukittuna katutasoon. Insinöörit ja visionäärit tekivät jotain hullua: he päättivät kairata tiensä läpi kalliota, mudan ja vanhojen viemärien läpi. Se oli raakaa työtä, jossa tuhannet miehet työskentelivät pimeydessä, vain lyhtyjen valossa, rakentaen näitä valtavia holveja. Jokainen pultti ja jokainen teräspalkki on todiste aikakaudesta, jolloin ihminen uskoi, että luonto ja maaperä voitaisiin alistaa tekniikan avulla. Alkuperäiset asemat olivat kuin katedraaleja, joissa oli prameita koristeita, kertoen aikakaudesta, jolloin julkinen liikenne oli vielä uutta, lähes maagista luksusta.
Mutta kuten jokaisella suurella kaupungilla on myös metrolla on varjonsa. Kertomukset kertovat ”haamulaitureista” ja suljetuista asemista, jotka jäivät historian hämäriin, kun reittejä muutettiin tai sodat vaativat suojia. On sanottu, että jossain syvällä, virallisten karttojen ulkopuolella, on tunneliverkostoja, joita ei ole merkitty mihinkään. Myytit kertovat kadonneista matkustajista ja ovista, jotka johtavat paikkoihin, joihin ei ole paluuta. Jotkut sanovat, että yölliset huoltomiehet ovat nähneet hahmoja, jotka pukeutuvat vuosisadan takaisiin vaatteisiin, odottaen junaa, jota ei koskaan tule. Onko kyse vain kaikuvista tunnelien äänistä vai kenties siitä, että kaupungin kiire on jättänyt tänne jäänteitä sieluista, jotka eivät koskaan löytäneet tietään kotiin?
Nyt, kun olemme tässä, haistakaa se ominaiseen tapaan metallinen tuoksu ja kuunnelkaa, kuinka seuraava juna lähestyy. Se tuo mukanaan tuulenvireen, joka on kulkenut kilometrien mittaisia pimeitä putkia ennen kuin se tavoittaa meidät. Kun astumme vaunuun, älkää vain matkustako pisteestä A pisteeseen B. Katsokaa seinillä olevia naarmuja, vanhoja mainoksia ja ihmisten kasvoja. Te olette osa tätä jatkumoa, osa tätä valtavaa, maanalaista virtaa. Mennäänpä nyt syvemmälle, katsotaan mihin tämä teräksinen käärme meidät vie, ja pidetään silmät auki – ette tiedä, minkä historian kerroksen kohdalla juna pysähtyy.
"Kaupungin maanalainen metroverkosto tarjoaa nopean tavan liikkua ja on itsessään kiehtova urbaani nähtävyys."