Maria Jotuni

*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa vaikuttavan vuorenrinteen eteen, ottaa syvään henkeä ja katsoo ylös sumuisten huippujen suuntaan. Äänisävy on kutsuva, hieman salaperäinen, mutta vakaa.)* Katsokaa tätä maisemaa. Tunnetteko tekin sen painon? Täällä, kun tuuli piiskaa kasvoja ja ilma tuntuu kylmemmältä kuin muualla, ihminen muuttuu pieneksi. Me seisomme nyt Maria Jotunilla, yhden Norjan vaikuttavimmista luonnonvoimista äärellä. Tämä ei ole vain kiviä ja lunta, vaan tämä on hiljaista, ikiaikaista valtaa. Kun katsotte noita jyrkkiä seinämiä, voitte melkein kuulla, kuinka vuori hengittää. Se on karua, se on armotonta, mutta samalla se on niin puhdasta, että se pakottaa pysähtymään. Täällä luonto ei pyydä anteeksi, se vain on. Ja juuri se tekee tästä paikasta niin sähköisen. Jos menemme historian syövereihin, meidän on ymmärrettävä, että nämä vuoret eivät ole olleet vain maamerkkejä, vaan ne ovat olleet ihmisen ja jumalten välistä rajaa. Tuhansia vuosia sitten, kun ensimmäiset vaeltajat ja metsästäjät kulkivat näiden solien läpi, he eivät nähneet geologisia muodostumia, vaan eläviä olentoja. Alkuperäisväestölle ja myöhemmin viikingeille vuoret olivat portteja toiseen maailmaan. Geologisesti katsottuna olemme täällä kallioperän ja jääkausien muovaamassa näyttämössä, mutta inhimillisesti tämä on ollut selviytymiskamppailun areena. Kuvitelkaa ne kulkijat, jotka kantoivat nahkojaan ja keihäitään läpi näiden rotkojen, tietäen, että yksi väärä askel tai äkillinen sumu saattoi tarkoittaa matkan päätä. Se on ollut jatkuvaa kunnioitusta ja pelkoa, joka on lopulta muuttunut syväksi kiintymykseksi näihin huippuihin. Sitten me tulemme siihen, mikä tekee tästä paikasta erityisen. Maria Jotun ei ole vain nimi kartalla, vaan se kantaa mukanaan myyttejä jättiläisistä – niistä varsinaisista Jotuneista. Vanhoissa tarinoissa kerrotaan, että nämä vuoret ovat itse asiassa nukkuvia jättiläisiä, jotka ovat kivettyneet ikuisuuteen. Sanotaan, että kun vuori jylisee tai kivivyöry murenee rinteellä, se ei ole vain luonnonilmiö, vaan jättiläinen, joka kääntää kylkeään unessaan. On olemassa tarinoita salaisista poluista, jotka johtavat vuoren sydämeen, paikkaan, jossa aika pysähtyy ja jossa voi kuulla maan syvimmän kuiskaus. Se on se mystiikka, joka houkuttelee seikkailijoita ja haaveilijoita edelleen. Se on se kutsu, joka ei tule korviin, vaan suoraan sieluun. Nyt, kun katsotte vielä kerran tuota huippua, kysykää itseltänne: mitä te itse näette? Näettekö te vain kalliota ja lunta, vai tunnetteko te sen hengen, joka on vartioinut tätä maata vuosituhansia? Maria Jotun muistuttaa meitä siitä, että maailmassa on vielä asioita, joita ei voi selittää pelkällä tiedolla, vaan ne on koettava iholla ja tunnettava sydämellä. Mutta nyt, ennen kuin sumu laskeutuu ja vuori päättää kätkeä meidätkin salaisuuksiinsa, aloitetaan matka kohti huippua. Pysykää lähellä, pidä huolta toisistanne, ja ennen kaikkea – kunnioittakaa vuorta. Se on meille armollinen tänään.