Repovuorenpuisto

(Opas pysäyttää ryhmän näköalapaikalle, ottaa rennon asennon ja katsoo hetken kaukaisuuteen ennen kuin aloittaa rauhallisella, kutsuvalla äänellä.) Katsokaa ympärillenne. Täällä me ollaan, Repovuoren huipulla. Tunnetteko sen viileän tuulenvireen kasvoillanne? Se ei ole vain sää, vaan se on tämän paikan hengitystä. Kun seisotte tässä, te ette ole vain metsässä, vaan te seisotte miljoonien vuosien historian päällä. Katsokaa tuota horisonttia – se avautuu edessämme kuin valtava, vihreä meri, jota vain korkeimmat kukkulat rikkovat. Täällä ilma tuntuu puhtaammalta ja hiljaisuus on sellaista, joka saa ihmisen pysähtymään ja kuuntelemaan. On jotain maagista siinä, miten tämä jylhä graniitti ja pehmeä sammal kohtaavat. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja aika ovat kulkeneet käsi kädessä, hioen tätä maisemaa hitaasti, mutta varmasti. Mutta jos me katsotaan pintaa syvemmälle, niin tämä maa kantaa mukanaan tarinoita, jotka ulottuvat kauas ennen meitä. Tämä alue ei ole ollut vain kaunis puisto, vaan se on ollut elintärkeä maamerkki ja suojapaikka. Ajatelkaa niitä ihmisiä, jotka kulkivat näitä polkuja satoja vuosia sitten. Heille Repovuori ei ollut vain retkikohde, vaan se oli kiintopiste erämaassa, opaste, jonka avulla löysi kotiin tai löysi tien naapurikyliin. Täällä on liikkunut metsästäjiä, karjanhoitajia ja ehkäpä jopaKarkaan ja muiden ympäröivien kylien asukkaita, jotka tiesivät tarkalleen, missä kiven koloon voi suojautua myrskyltä. Tämä graniitti on todistanut sukupolvien vaihtumista, metsien kasvua ja karsiutumista sekä ihmisen kamppailua luonnon ehdoilla. Se on ollut hiljainen tarkkailija, kun ympäröivä maailma on muuttunut hevoskärryistä autoihin ja metsätyöstä luonnonsuojeluun. Ja sitten on tietysti ne tarinat, joita ei löydy oppikirjoista. Sanotaan, että täällä, näiden syvien rotkojen ja tiheiden kuusikkojen keskellä, asuu jotain, mitä ei voi selittää pelkällä tieteellä. Vanhat legendat kertovat metsänhengetten ja salaperäisten voimien liikkuvan täällä hämärän laskeutuessa. On kuiskaillut, että tietyissä kohdissa vuorta aika tuntuu pysähtyvän, ja jos on tarpeeksi hiljaa, voi kuulla kaikuja menneisyydestä. Ehkä se on vain tuulen huminaa puissa tai veden solinaa kallioseinämillä, mutta täällä, kun katsoo noita jylhiä kalliomuodostelmia, on helppo uskoa, että luonnolla on oma muistinsa. Repovuori on kuin suuri arkisto, joka säilöö sisäänsä jokaisen huokauksen ja jokaisen salaisuuden, jonka kulkija on täällä jättänyt. Nyt, kun me ollaan tässä hetkessä, haluan haastaa teidät. Kun me jatkamme matkaamme alas polkua, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää aistia tämän paikan voiman. Koskettakaa kalliota, tunkakaa sen kovuus ja kylmyys sormissanne ja miettikää, mitä kaikki ne vuosituhannet ovat tälle kivelle opettaneet. Mitä te itse haluaisitte jättää jälkeenne tähän maisemaan? Toivon, että vietätte täällä vielä hetken omassa rauhassanne ennen kuin liikutaan eteenpäin. Olkaa varovaisia askeltenne kanssa, kunnioittakaa tätä hiljaisuutta ja antakaa Repovuoren kertoa teille oma tarinansa. Mennäänpä nyt, katsotaan mitä uutta seuraava mutka paljastaa.