Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy ryhmän kanssa katsomaan ympärilleen, ottaa rennosti asentoa ja hymyilee.)
Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko teistähänkin se, miten ilma muuttuu täällä? Me ollaan nyt Johtokivenpuistossa, ja vaikka me ollaan keskellä kaupunkia, täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä betoniviidakoista. Kuulkaa, kun tuuli humisee noissa puissa ja vesi solisee – se on kuin luonnon oma aikakone. Täällä on se tietty rauha, joka saa ihmisen pysähtymään ja miettimään, mitä kaikkea näillä mailla on tapahtunut ennen meitä. Tää ei oo vaan puisto, vaan se on elävä arkisto. Täällä luonto ja historia on kietoutuneet niin tiukasti yhteen, että ne on lähes mahdotonta erottaa toisistaan. Otetaan hetki aikaa vain hengittää tätä tunnelmaa ennen kuin me syvennytään siihen, mikä tää paikka oikein on.
Jos me mennään ajassa taaksepäin, niin tää alue on ollut elintärkeä jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään asfalttitietä rakennettiin. Vesi on aina ollut vallassa. Johtokiven uoma on muovannut tätä maastoa tuhansien vuosien ajan, ja se on toiminut luonnollisena reittinä ja rajana. Historian harrastajana mä Mietin usein, miten täällä on kuljettu: tää on ollut paikka, missä on kohdattu, kaupattu ja kenties jopa taisteltu. Ennen kuin kaupunki laajeni, täällä on ollut villimpää, metsäisempää ja mystisempää. Ihmiset ovat hyödyntäneet joen voimaa ja sen tarjoamaa suojaa. Täällä on nähty sukupolvien vaihtuvan, ja jokainen kivi ja puu on nähnyt jotain, mitä me ei voida enää kirjoista lukea. Se on ollut tällainen välitila – paikka, missä luonnonvoimat ovat määränneet ehdot ja ihminen on vain mukana sopeutumassa.
Mutta tiedättekö, jokaisella tällaisella paikalla on myös se oma salaisuutensa. Täällä Johtokivellä on aina liikkunut tarinoita, jotka eivät välttämättä löydy virallisista historiakirjoista. Sanotaan, että tietyissä kohdissa joen rannalla on ollut ”voimapisteitä”, joissa raja näkyvän ja näkymättömän maailman on ollut ohut. Vanhat legendat kertovat, että täällä on voitu kuulla kuiskausten kaltaisia ääniä, kun sumu nousee vedestä varhaisina aamuina. Jotkut sanovat, että joessa asuu vanha henki, joka vahtii puiston rauhaa. Olipa kyse sitten kansanperinteestä tai vain mielikuvituksesta, nämä myytit kertovat siitä, miten paljon kunnioitusta ihminen on aina tuntenut tätä luontoa kohtaan. Se on ollut sellaista pyhää pelkoa, joka on pitänyt meidät nöyrinä luonnon edessä.
Nyt kun me ollaan tässä, mä haluun haastaa teidät yhteen juttuun. Kun te jatkatte matkaa puiston halki, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää kuunnella. Etsikää se kohta, missä tunnette itsenne kaikkein pienimmäksi luonnon rinnalla. Katsokaa noita vanhoja puita ja miettikää, mitä ne kertoisivat, jos ne voisivat puhua. Historian hienoin puoli ei oo vuosiluvut, vaan se tunne, kun tajuaa olevansa osa jotain paljon suurempaa ketjua. Kiitos, kun kuljette mun kanssa tän pienen matkan historiassa. Nyt pääsette tutustumaan puistoon omillaan – antakaa paikan kertoa teille omat tarinansa.