Kansanlähetys Etelä-Pohjanmaa

(Opas pysähtyy, ottaa rennosti asennon ja katsoo ryhmäämme lämpimästi. Hän elehtii kädellään ympäröivää maisemaa.) Katsokaa ympärillenne. Täällä, Etelä-Pohjanmaan sydämessä, ilma tuntuu erilaiselta, eikö vain? On jotain sellaista hartautta ja samalla periksiantamatonta voimaa, joka leijuu näiden rakennusten ja hiekkateiden yllä. Kun me astumme Kansanlähetysyhdistyksen perinteiden äärelle, me emme vain vieraile museoissa tai vanhoissa taloissa, vaan me astumme sisään suomalaiseen sielunmaisemaan. Täällä kohdattiin maailma ensimmäistä kertaa – ei aseilla, vaan sanalla ja uskolla. Kuvitelkaa itsenne hetkeksi sataan vuoteen taaksepäin: kuuluu kaukainen hevosen kavioiden kopiseva ääni, tuoksuu vastaleikattu heinä ja ilmassa väreilee kysymys siitä, mitä on todella tärkeää elämässä. Tervetuloa paikkaan, jossa pieni kyläyhteisö päätti kurottaa kaukaisuuksiin. Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mistä tämä kaikki alkoi. Kansanlähetys ei syntynyt tyhjiössä, vaan se oli vastaus pohjalaisen sisuun ja palavaan haluun tehdä hyvää. 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa täällä Etelä-Pohjanmaalla syntyi liike, joka ei tyytynyt vain kotiseudun hoitamiseen. Ihmiset, jotka olivat itse kasvaneet karussa maaperässä, kokivat kutsumuksen viedä kristillinen rakkaus ja apu sinne, missä sitä eneniten tarvittiin – aivan maailman toiselle laidalle. Tämä oli aikaa, jolloin matka Intiaan tai Afrikkaan oli vaarallinen seikkailu, josta ei välttämättä palattu. Silti täältä lähti nuoria miehiä ja naisia, jotka jättivät takanaan tutun ja turvallisen. He eivät hakenut mainetta, vaan heitä ajoi sisäinen palo. Tämä paikka on monumentti sille ajalle, kun usko antoi rohkeutta ylittää valtameret ja kulttuurirajat. Se kertoo tarinaa siitä, miten pohjalainen suoruus ja tinkimätön vakaumus muuttuivat globaaliksi myötätunnoksi. Tiedättekö, tällaisten paikkojen ympärille kietoutuu aina tiettyjä salaisuuksia ja myyttejä. Paikalliset kertovat usein niistä hiljaisista hetkistä, kun lähetyssaarnaajat palasivat kotiin vuosien jälkeen. Sanotaan, että heidän silmissään oli jotain sellaista, mitä ei voinut selittää sanoilla – eräänlaista maailmanpaloa, joka teki heistä vieraita omassa kylässään, vaikka he olivat rakastetuimpia. Myytit kertovat kirjeistä, jotka kulkivat kuukausia, ja niistä kyyneleistä, jotka imeytyivät paperiin, kun koti-ikävä ja tehtävän tärkeys taistelivat keskenään. On sanottu, että näissä seinissä asuu yhä se hiljainen rukous, joka on kulkenut täältä asti kaukaisiin viidakoihin ja pölyisiin kaupunkeihin. Se on näkymätön lanka, joka yhdistää tämän rauhallisen pohjalaisen maiseman maailman kaukaisimpiin kolkkiin. Nyt kun me olemme kävelleet tämän historian läpi, haluan teitä haastamaan. Kun me lähdemme täältä, älkää vain katsoko näitä rakennuksia puuna ja kivenä. Mietikää sitä rohkeutta, joka vaadittiin, jotta ihminen uskaltaa lähteä tuntemattomaan auttamaan toista. Mitä meillä on tänään annettavaa maailmalle? Ehkä se ei ole enää matkantekoa tuhansia kilometrejä, vaan kykyä nähdä lähimmäinen tässä ja nyt. Katsokaa vielä kerran tätä maisemaa ja tunkaki se rauha, joka täällä vallitsee. Toivon, että vietätte täältä mukananne palasen sitä pohjalaista periksiantamattomuutta ja avoimuutta. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Olkaathan hyvät ja jatkakaa matkaa rauhassa, ja antakaa tämän paikan hiljaisuuden puhua teille vielä hetken.