Kontulan Himabaari

*(Opas pysähtyy Kontulan keskustan vilinän keskelle, kääntyy ryhmän puoleen ja laskee ääntään hieman, ikään kuin kertoisi salaisuutta. Hän elehtii kädellään kohti ympäröivää betonista lähiömaisemaa.)* Katsokaa ympärillenne. Täällä Kontulassa, missä betoniseinät ja metroaseman kaiku kohtaavat, on kerroksia, joita tavallinen ohikulkija ei huomaa. Me seisomme nyt paikan äärellä, joka on enemmän kuin vain ravintola tai baari – me puhumme Himabaarista. Tunnetehan te sen tunteen, kun astutte sisään paikkaan, jossa aika tuntuu pysähtyneen? Himabaari ei ole mikään kliininen moderni bistro, vaan se on kuin kaupunkilainen aikakapseli. Siellä tuoksuu menneisyys, vanha tupakka ja vuosikymmenten saatossa imeytynyt ihmiskohtalo. Se on sellainen paikka, jossa valaistus on juuri sopivan hämärä, jotta voi unohtaa ulkomaailman ja uppoutua keskusteluun, joka kestää tunteja. Mutta mennään syvemmälle. Jotta ymmärtäisiin Himabaarin sielua, on ymmärrettävä Itä-Helsingin kehitys. Kun Kontula rakennettiin, se oli osa suurta unelmaa modernista lähiöstä, jossa koti, kauppa ja vapaa-aika olisivat kävelymatkan päässä. Himabaari syntyi tähän ympäristöön vastaamaan ihmisten tarpeeseen kuulua johonkin. Se ei ollut vain paikka juoda, vaan se oli sosiaalinen solmukohta, jonka kynnyksen yli kulkivat kaikki: rakennustyömaatyöläiset, eläkeläiset ja nuoret kapinalliset. Historiallisesti katsottuna tällaiset paikallisbaarit olivat lähiöiden epävirallisia kaupungintaloja. Täällä on tehty sopimuksia, riideltu politiikasta ja jaettu surut aikana, jolloin sosiaaliset verkostot eivät olleet digitaalisia vaan fyysisiä. Se on selvinnyt vuosikymmenten trendien ja remonttien läpi säilyttäen sen tietynlaisen, rouhean aitouden, jota ei voi ostaa rahalla tai sisustussuunnittelulla. Ja tässä tulee se mielenkiintoisin osa – myytit. Himabaarin kaltaisiin paikkoihin liittyy aina tietty mystiikka. Sanotaan, että seinien sisään on imeytynyt tuhansia tarinoita, joita ei ole koskaan kerrottu ulkopuolisille. On puhuttu salaisista tuttavuuksista, hämäristä kaupoista ja siitä, että baari on toiminut eräänlaisena turvasatamana niille, jotka eivät mahtuneet muualle. Onko siellä oikeasti nähty haamuja menneiltä vuosikymmeniltä tai kätkettyjä viestejä pöytien alle? Ehkä ei, mutta kaupunkihistorian näkökulmasta myytti on totuuden näköinen. Himabaari on toiminut peilinä Kontulan omalle identiteetille: se on ollut kova, rehellinen ja välillä hieman nuhruinen, mutta aina lämmin niille, jotka sen kotiensa tavoin hyväksyvät. Se on paikka, jossa maskit putoavat. Joten, nyt kun tiedätte, mitä näiden seinien takana sykkii, kutsun teidät astumaan sisään. Älkää etsikö sieltä viiden tähden luksusta, vaan etsikää aitoja kohtaamisia ja sitä tunnelmaa, jota ei löydy mistään oppaasta. Katsokaa yksityiskohtia, kuunnelkaa taustahälyä ja kuvitelkaa kaikki ne ihmiset, jotka ovat istuneet samoilla jakkarilla ennen meitä. Himabaari on elävä todiste siitä, että kaupunki ei koostu vain rakennuksista, vaan muistoista. Mennäänpä katsomaan, mitä tarinoita tämä ilta meille kertoo. Tervetuloa sisään historialliseen hämärään.