Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy puiston vehreään kohtaan, ottaa rennosti asentoa ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, antaen taukojen korostaa ympäröivää luontoa.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä, kaupungin melun keskellä, me ollaan astumassa eräänlaiseen aikakoneeseen. Huomaatteko, miten ilma muuttuu täällä Loviseholminpuistossa? Se on viileämpää, kosteampaa ja tuoksuu siltä samalta syvältä metsältä, jota on ollut täällä kauan ennen kuin ensimmäistäkään kivitaloa rakennettiin. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on tämän paikan sielu. Nämä valtavat puut, jotka kaartuvat ylitsemme kuin katedraalin holvit, ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan ja kaupungin kasvavan ympärillään. Tänne on tultu hakemaan rauhaa, mutta jos kuuntelee tarkasti, tuuli lehtien välissä kuiskailee tarinoita ajalta, jolloin tämä alue oli jotain aivan muuta kuin nykyinen puisto.
Mennäänpä vähän syvemmälle historiaan. Loviseholmin nimi ei ole sattumaa, vaan se kantaa muistoa menneistä kartanoista ja hovin loistosta. Alun perin nämä maat olivat osa laajempia tiluksia, joissa luonto ja ihmisen kädenjälki kohtasivat strategisesti. Kuvitelkaa itsenne 1800-luvun lopulle: täällä kulki hienostuneita herrasväkeä, jotka tulivat nauttimaan englantilaistyylisestä puistomaisemasta, jossa luonnonmukaisuus oli tarkkaan harkittua. Se oli aikaa, jolloin puistoja suunniteltiin heijastamaan sivistystä ja valtaa, mutta samalla täällä annettiin tilaa villille kasvulle. Täällä on käyty tärkeitä keskusteluja, on solmittu liittoja ja on kenties itketty hiljaa näiden samojen puiden katveessa. Puisto on toiminut kaupungin keuhkoina ja sosiaalisena kohtauspaikkana, jossa yhteiskuntaluokat kohtasivat, joskin usein eri poluilla. Se on ollut turvapaikka, jossa luonnon rauha on tarjonnut vastapainon teollistuvan kaupungin kiireelle ja savunhajuille.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut puheita puiston piilossa olevista poluista ja kohdista, joissa raja nykyhetken ja menneisyyden välillä on ohut. Sanotaan, että tietyissä sumuisina aamuina täällä voi nähdä hahmoja, jotka eivät kuulu tähän vuosisataan. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko puistossa jotain sellaista energiaa, joka sitoo meidät kiinni entisajan tunnelmiin? Ehkä se on juuri tämä luonnon ja historian liitto, joka luo tällaisia myyttejä. Kun kävelette yksin näiden vanhojen puiden välissä, saatatte tuntea selässänne katseen tai kuulla kaukaisen naurun, joka katoaa tuuleen heti, kun käännytte katsomaan. Se on puiston tapa muistuttaa meitä siitä, että me olemme täällä vain vierailijoita, kun taas puisto itsessään on pysyvä.
Nyt kun me ollaan kulkeneet tämän historian halki, haluan haastaa teidät tekemään yhden asian. Kun jatkatte matkaanne puiston läpi, älkää vain kävelkö, vaan pysähtykää hetkeksi. Sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuulla sen kerroksen, joka on nykyisen kaupungin melun alla. Tunne jalkojesi alla oleva maa ja mieti, keitä kaikki ne ihmiset ovat olleet, jotka ovat astuneet täsmälleen samaan kohtaan sata vuotta sitten. Loviseholminpuisto ei ole vain kokoelma puita ja polkuja, vaan se on elävä arkisto. Kiitos, että olitte mukana tässä pienessä matkassa ajassa. Nauttikaa nyt puiston rauhasta ja katsokaa luontoa uudella silmällä.