BioRex Tripla

(Opas pysähtyy BioRex Triplan edustalle, katsoo ylöspäin kohti massiivista julkisivua ja viittoo ryhmää lähemmäs. Äänisävy on kutsuva, hieman salaperäinen ja intohimoinen.) Katsokaapa tätä rakennusta. Me seisomme nyt yhden Helsingin kaupungin hienoimmista, mutta kenties vähiten kiitetyistä arkkitehtonisista helmistä. Tunnukaa tuo ilmassa leijuva odotus, tuo hienoinen tuoksu popcornista ja vanhasta sametista. BioRex Tripla ei ole vain moderni elokuvateatteri, se on kuin aikakone, joka on istutettu keskelle tätä terästä ja lasia huutavaa kauppakeskusta. Kun astumme sisään, jätämme taaksemme kiireen ja kulutuskulttuurin. Täällä seinät eivät puhu vain uusimmista blockbustereista, vaan ne kuiskaavat tarinoita ajasta, jolloin elokuva oli jotain enemmän kuin vain viihdettä – se oli yhteisöllinen rituaali, lähes pyhä kokemus, joka vei meidät kauas arjen harmaudesta. Mutta mennäänpä syvemmälle. Jotta ymmärtäisimme tämän paikan sielun, meidän on mietittävä elokuvateatterien kulta-aikaa. BioRex-nimi kantaa mukanaan valtavaa painolastia; se viittaa siihen aikakauteen, jolloin teatterit olivat kaupungin loisteliaimpia palatseja. Kuvitelkaa 1900-luvun alkupuoli, kun ihmiset pukeutuivat parhaimpiinsa vain menemään katsomaan mustavalkoista filmiä. Tuo aikakausi määritteli sen, miten me koemme tarinankerronnan. Vaikka olemme nyt Triplan modernissa ympäristössä, tämän kohteen filosofiassa elää se sama kunnianhimo. Se on pyrkimys yhdistää tekninen täydellisyys – se äänentoisto ja kuvanlaatu, jotka saavat karvat nousemaan pystyyn – ja se vanhan maailman loisto. On kiehtovaa nähdä, miten historiallinen elokuvakulttuuri on sopeutunut tähän massiiviseen urbaaniin solmuun, jossa tuhannet ihmiset liikkuvat päivittäin, mutta vain harvat pysähtyvät pohtimaan, mitä tämä tila todella edustaa. Tässä kohtaa minun on kerrottava teille pieni salaisuus, tai ehkäpä urbaani myytti, joka liittyy tällaisten suurten teatterien luonteeseen. Sanotaan, että jokaisessa suurella näyttämöllä tai valkokankaalla on oma energiansa, ja että vanhat elokuvien henget jäävät asumaan kulissien taakse. Kun valot sammuvat ja salissa vallitsee täydellinen pimeys, on helpompaa kuvitella, että emme ole vain katsomassa digitaalista tiedostoa, vaan että olemme osa jatkumoa. On sanottu, että jos kuuntelee tarkasti tauoilla, voi lähes kuulla kaukaisen orkesterin soittavan mykkäelokuvan säestystä tai nähdä vilaukselta varjoja, jotka muistuttavat menneiden vuosikymmenten glamouria. Se on se näkymätön lanka, joka yhdistää tämän modernin tilan niihin hämäriin, savuisiin teattereihin, joissa elokuvataide sai alkunsa ja kasvoi. Nyt, kun olemme pysähtyneet hetkeksi historian äärelle, on aika siirtyä itse kokemukseen. Älkää vain kävelkökää sisään, vaan tehkää se tietoisesti. Huomioikaa materiaalit, valon leikki ja se, miten tila ohjaa teitä kohti pimeyttä ja valoa. Haastan teidät miettimään, millaisen tarinan te itse jättäisitte jälkeenne tähän kaupunkiin, jos elämänne olisi elokuva. Menkää nyt, uppoutukaa tarinoihin ja antakaa itsenne viedä. Toivon, että löydätte täältä jotain sellaista, mikä saa teidät näkemään maailman hieman eri silmin. Kiitos, että kuljette kanssani tämän pienen historiallisen kierroksen – nauttikaa esityksestä.