Tervalepänpuisto

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmää kohti ja levittää kätensä osoittaen ympäröivää metsää ja rantaa. Hän puhuu rauhallisella, syvällä ja kutsuvalla äänellä.) Katsokaas ympärillenne. Tuntuuko se? Se on tämä tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle, kun astutaan pois kaupungin hälinästä Tervalepänpuiston syliin. Hengittäkää syvään. Täällä ilma tuoksuu vieläkin mullan, havun ja veden sekoitukselta, vaikka maailma ympärillämme muuttuu koko ajan. Monelle tämä on vain kaunis metsikkö tai paikka kävellä koiran kanssa, mutta minulle, historian harrastajalle, tämä paikka on kuin avoin kirja. Jokainen sammalpeitteinen kivi ja mutkitteleva polku kuiskailee tarinoita ajalta, jolloin luonto ei ollut vain virkistysaluetta, vaan elinehto, työpaikka ja joskus jopa pelottava voima. Me emme ole vain puistossa, vaan me seisomme kerrosten päällä, joissa menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa. Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän on puhuttava tervasta. Tervalepän nimi ei ole sattumaa, vaan se on suora viite siihen, mikä oli aikanaan Suomen ”mustaa kultaa”. Kuvitelkaa itsenne satoja vuosia taaksepäin: täällä metsien siimeksessä on hyrrännyt savu ja h sameus. Terva oli elintärkeää; ilman sitä laivat vuotivat ja talot mädänivät. Tervalepän kaltaiset paikat olivat työn ja hien koostumusta. Miehet raivasivat uuniin sopivia puita ja valvovat yön yli kuumaa uunia, jotta saatiin uutettua se tahmea, voimakas tuoksuinen aines. Se oli raskasta, likaista ja vaarallista työtä, mutta se toi vaurauden ja yhteydet maailmalle. Tässä puistossa luonto on ottanut takaisin sen, mitä ihminen kerran muokkasi, mutta jos kuuntelette tarkasti, voitte melkein kuulla uunin rätinän ja tuntea sen pistävän savun, joka kerran täytti tämänkin laakson. Mutta jokaisessa metsässä on myös varjonsa, ja Tervalepänkin huhut ulottuvat syvemmälle kuin vain teollisuushistoriaan. Paikallisten keskuudessa on aina liikuttanut tarinoita siitä, mitä näiden puiden katveeseen on jäänyt. Sanotaan, että täällä on kulkenut salaisia polkuja, joita ei löydy kartoista – reittejä, joita käytettiin silloin, kun haluttiin välttää viranomaisten silmät tai kuljettaa tavaraa huomaamatta. On puhuttu myös metsän hengistä, jotka vartioivat puiston rauhaa ja jotka eivät hyväksyneet sitä, että ihminen yritti hallita luontoa liikaa. Ehkä kyse on vain kansanperinteestä, mutta onko se huomannut, miten valo siivilöityy lehvästön läpi juuri tuolla puolella? Jotkut sanovat, että tietyissä kohdissa puiston aika pysähtyy, ja jos pysähtyy täysin hiljaiseksi, voi tuntea jonkun katseen selässään, vaikka olisi täysin yksin. Nyt, kun olemme kävelleet tässä historian ja myyttien rajapinnassa, haluan haastaa teidät. Kun jatkatte matkaanneneen polkua pitkin, älkää vain kävelkö. Katsokaa maastoa tarkkaan. Etsikää merkkejä vanhoista poluista, epätavallisia kivenmuodostelmia tai puita, jotka näyttävät kasvaneen jonkin vanhan rakennelman ympärille. Anna mielikuvituksesi kulkea mukana. Tervalepänpuisto ei ole vain puita ja pensaita, vaan se on muistiinpanu meidän yhteisestä historiastamme. Kiitos, että kuljette tänään kanssani tämän polun. Pysykää uteliaina, pysykää kunnioittavina luontoa kohtaan ja ennen kaikkea, pysykää avoimina sille, mitä metsä teille haluaa kertoa. Matka jatkuu, mutta tarina jää elämään.