Luku 1
*(Opas pysähtyy polun varteen, vetää syvään henkeä ja pyyhkii kämmenellään otsaansa. Hän katsoo ryhmää lempeästi, mutta vakavasti, ja viittoo kädellään ympäröivää metsää.)*
Katsokaa ympärillenne. Täällä Veräjämäen metsän siimeksessä aika tuntuu pysähtyneen, eikö vain? Huomaatteko, miten valo siivilöityy näiden vanhojen puiden läpi ja miten sammal vaimentaa askeleemme lähes täydellisesti. Tämä ei ole vain mikä tahansa metsäkaistale, vaan se on kuin elävä arkisto. Kun suljete silmänne, voitte melkein tuntea ilmassa sen vanhan, kostean mullan ja havun tuoksun, joka on pysynyt samana vuosisatojen ajan. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on todistaja. Se on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, raivauksien alkaneen ja hiljaisuuden palaavan takaisin. Me seisomme nyt paikassa, jossa nykyajan kiire loppuu ja historian hämärä alkaa.
Jos menemme syvemmälle, meidän täytyy ymmärtää, mitä tämä maa on kokenut. Veräjämäen nimet ja rajat eivät syntyneet tyhjästä. Historiallisesti tällaiset metsäalueet olivat elintärkeitä; ne olivat sekä ruokakomeja että suojapaikkoja. Täällä on kuljettu vanhoja kulkuväyliä pitkin, joita ei enää löydy kartoista, mutta jotka ovat painuneet syvälle maahan. Kuvitelkaa ne aikakaudet, jolloin metsämiehet ja raivajat taistelivat jokaisesta neliömetristä, kun kiviä siirrettiin ja kannot kaadettiin. Tämä metsä on nähnyt kovaa työtä, hikeä ja kenties myös kyyneleitä. Se on ollut osa laajempaa kokonaisuutta, jossa ihminen ja luonto elivät symbioosissa, mutta myös jatkuvassa kamppailussa. Jokainen kanto ja jokainen vääntynyt puunrunko kertoo tarinan selviytymisestä ja siitä, miten ihminen on yrittänyt jättää jälkensä tähän villiin maisemaan.
Mutta kuten jokaisella vanhalla metsällä, myös Veräjämällä on omat salaisuutensa. Paikalliset legendat kuiskaavat, ettei täällä ole koskaan täysin hiljaista. On puhuttu varjoista, jotka liikkuvat puiden välissä silloinkin, kun tuuli on tyyntynyt, ja poluista, jotka näyttävät muuttavan suuntaansa, jos kulkijalla on mieli eksyä. Jotkut sanovat, että täällä asuvat ne, jotka eivät koskaan löytäneet tietään takaisin kotiin, tai kenties jotain vanhempaa, jotain sellaista, mikä oli täällä jo ennen ensimmäistäkään hakkaajaa. Se on se mystinen puoli, jota historian kirjat eivät tallenna, mutta jonka me tunnemme niskakarvojen nousemisena kylmällä syysillalla. Se on muistutus siitä, että vaikka luulisimme hallitsevamme luontoa, me olemme täällä vain vieraita.
Nyt, kun olemme imeneet itsemme tähän tunnelmaan, haastan teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan kuunnelkaa. Kokeilkaa löytää se kohta metsästä, jossa tuntuu siltä, että joku katsoo teitä puiden takaa tai jossa ilma tuntuu yhtäkkiä tiheämmältä. Pysähtykää hetkeksi ja miettikää, mitä te itse haluaisitte jättää jälkeenne tähän maahan, jos teidän pitäisi kirjoittaa oma tarinanne Veräjämäen historian jatkoksi. Olkaa varovaisia askeleidenne kanssa, sillä tämä metsä vaatii kunnioitusta. Mennäänpä nyt eteenpäin, katsotaan mitä seuraava mutka meille paljastaa.
