Kuuntele opastus
*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaa kädellään ympäröivää metsää ja kalliota kohti. Äänensävy on rauhallinen, hieman salaperäinen, mutta lämmin.)*
Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko siltä, että kaupungin melu jäi jonnekin kauas, vaikka olemme oikeastaan keskellä kasvavaa taajamaa? Tervetuloa Kivikkomäelle. Hengittäkääpä syvään – tunnetteko tämän kostean sammalen ja vanhan havumetsän tuoksun? Täällä, näiden jylhien kallioseinämien ja tiheiden saniaisten keskellä, aika tuntuu hidastuvan. Me emme ole vain luonnonsuojelualueella, vaan olemme astuneet eräänlaiseen luonnon omaan katedraaliin. Huomaatte, miten valo siivilöityy lehvästön läpi ja miten hiljaisuus tuntuu melkein käsin kosketeltavalta. Tämä paikka on kuin pieni saareke, joka on onnistunut säilyttämään alkukantaisen kasvonsa, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut betoniin ja asfalttiin.
Jos katsomme tätä maastoa historian silmin, ymmärrämme, miksi tämä alue on säilynyt. Kivikkomäen karu ja rikkonainen pinta ei ole ollut kovin houkutteleva raivaajalle tai rakentajalle. Kun ympäröivät tasamaat otettiin viljelyyn ja myöhemmin kaupunkirakentamisen käyttöön, tämä kallioinen rinne jäi sivuun. Se on toiminut hiljaisena todistajana alueen muutokselle. Kuvitelkaa nyt aikaan, jolloin täällä kulki vain metsästäjät, marjastajat ja kenties salakuljettajat, jotka hyödynsivät maaston suojaa. Alueen geologia, nuo jylhät graniittimuodostelmat, ovat muovanneet paitsi luontoa, myös ihmisten liikkumista. Täällä on kuljettu polkuja, joita ei ole merkitty karttoihin, ja täällä on levätty varjoissa, joissa aurinko ei käy vierailemassa. Se on ollut turvapaikka ja este samanaikaisesti, luonnon oma linnoitus, joka on suojellut tätä ainutlaatuista ekosysteemiä sukupolvelta toiselle.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa. Paikalliset tarinat kertovat, että Kivikkomäen syvimmät kolot ja kallioseinämät eivät ole vain kiveä. Vanhat legendat vihjaavat, että täällä on asunut ”mäen henkiä”, jotka vahtivat metsän rauhaa. Sanotaan, että jos pysähtyy täysin hiljaiseksi ja kuuntelee tuulta kallioiden välissä, voi kuulla kuiskausten, jotka kertovat menneistä ajoista. Ehkä kyse on vain tuulen leikistä tai veden solinasta, mutta on jotain sykähdyttävää siinä, miten tämä paikka saa meidät tuntemaan olonsa pieniksi. Se on se mystiikka, joka syntyy, kun ihminen kohtaa jotain, mitä hän ei voi täysin hallita tai kesyttää. Kivikkomäki ei kuulu meille; me olemme täällä vain vieraita, jotka saavat hetkeksi kurkistaa luonnon pyhättöön.
Nyt, kun jatkamme matkaamme eteenpäin, haluan teidät kokeilemaan yhtä asiaa. Kun kuljemme seuraavan nousun, älkää vain katsoko polkua jalkojenne alla. Nostakaa katseenne ylös kallioseinämiin ja etsikää sieltä pieniä yksityiskohtia – ehkäpä harvinainen jäkälä tai kivenrakoon pesiytynyt kasvi. Mietikää samalla, kuinka tärkeää on, että tällaisia paikkoja on jäljellä. Kun palaamme myöhemmin kaupungin sykkeeseen, ottakaa tämä hiljaisuus ja Kivikkomäen rauha mukananne. Muistakaa, että historian ja luonnon suurin lahja on se, että voimme tulla tänne ja muistaa, mistä olemme tulleet. Olkaa hyvä, tulkaa perään, katsotaan vielä se näköalapaikka.