Kirstulan kynäjalavalehto 2

(Opas pysähtyy lehtojen reunalle, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän imureidellä hiljaisuuden.) Katsokaapa ympärillemme. Täällä Kirstulan kynäjalavalehdolla aika tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Hengittäkääpä syvään. Tuo tuoksu, tuo kostean maan ja vanhan lehvästön sekoitus, se on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin asfaltilta. Me seisomme nyt paikassa, jossa luonto ei ole vain tausta, vaan se on itsessään elävä arkisto. Katsokaa noita puunrunkoja, niiden mutkia ja sitä, miten valo siivilöityy lehvien läpi. Täällä on sellaista alkukantaista rauhaa, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi. Tervetuloa paikkaan, jossa metsä kuiskailee tarinoita niille, jotka osaavat oikeasti kuunnella. Mutta jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomaamme, ettei tämä ole koskematonta erämaata, vaan osa suurempaa kokonaisuutta. Tällaiset lehtoiset alueet ovat olleet elintärkeitä jo vuosisatoja. Ennen nykyistä kaupunkirakennetta nämänotkot ja kosteikot olivat luonnon omia ”apteekkeja” ja ravintovaroja. Täällä on kulkenut sukupolvi toisensa jälkeen; metsästäjiä, keräilijöitä ja ehkäpä salaisia polkuja, joita ei ole merkitty mihinkään karttaan. Kun ajattelemme alueen kehitystä, meidän on ymmärrettävä, että tällainen kynäjalavalehto on kuin saareke menneisyydestä. Se on selvinnyt läpi raivauksien ja teollistumisen, säilyttäen alkuperäisen luonteensa. Se on muistutus ajasta, jolloin ihminen eli symbioosissa luonnon kanssa, ei sen hallitsijana. Jokainen sammalmättäs ja jokainen vanha puu on todistaja sille, miten maa on muovannut itseään ja miten me olemme sen ympärille rakentaneet elämämme. Tämän paikan ympärillä liikkuu myös tietty salaperäisyys. Paikalliset legendat kertovat, että tällaiset tiheät ja kosteat lehtoiset kohdat ovat olleet ”rajapintoja”. Vanhoissa uskomuksissa uskottiin, että kun metsä muuttuu näin tiheäksi ja tunnelma painostavaksi, raja näkyvän maailman ja näkymättömän välillä ohenee. Ehkäpä täällä on kerran kohdattu jotain, mitä ei osattu selittää, tai kenties täällä on etsitty suojaa sellaista, jota ei haluttu löytää. On sanottu, että kynäjalavalehdon syvimmillä kohdilla voi kuulla kuiskausten kaltaista ääntä, vaikka tuuli ei puhaltaisi. Onko se vain veden liplatus tai lintujen kutsu, vai onko täällä edelleen läsnä jokin muisto niistä ihmisistä, jotka täällä kerran kulkivat? Se on osa tämän paikan mystiikkaa, joka tekee vierailusta enemmän kuin vain luontokävelyn. Nyt kun olemme imeneet itsemme tähän tunnelmaan, haluaisin teidän tekevän yhden asian. Sulkekaa silmänne hetkeksi. Kuunnelkaa. Yrittäkää löytää se ääni, joka ei kuulu kaupunkiin. Tuntikaan se viileys ihollanne. Kun avaatte silmänne, katsokaa vielä kerran noita puita ja miettikää, mitä ne kertoisivat meille, jos ne vain voisivat puhua. Meidän on tärkeää vaalia näitä pieniä vihreitä keitaita, sillä ne ovat viimeisiä siltojamme menneeseen. Kiitos, että kuljitte tänään kanssani tämän historiallisen ja luonnonmukaisen polun läpi. Toivon, että otatte palasen tätä rauhaa mukanne takaisin arkeen.