Pihka

*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii kädellään ympäröivää maisemaa. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen, mutta vakaa.)* Katsokaa ympärillenne. Tunnetteko te sen? Tuon hienoisen, makeahkon tuoksun, joka viipyilee ilmassa, kun aurinko lämmittää maata? Me seisomme nyt paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Pihka ei ole vain materiaalia tai nähtävyys, se on ikkuna maailmaan, jota me emme enää tunne. Kuvitelkaa hetkeksi, että kaikki nykyajan melu vaimentuu ja jäljelle jää vain metsän syvä humina ja se hidas, lähes näkymätön prosessi, jossa puun elämänvoima vuotaa ulos kultaisina pisaroina. Täällä, näiden vanhojen runkojen katveessa, luonto on toiminut historian tarkimpana arkistona, säilöen sisäänsä hetkiä, jotka olisivat muuten pyyhkiytyneet pois tuhansia vuosia sitten. Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämäriin. Pihka on ollut ihmiselle paljon enemmän kuin vain koriste tai kaunis kivi. Jos katsomme kauemmas menneisyyteen, huomaamme, että pihka oli yksi varhaisimmista arvokkaimmista kauppatavaroista. Se oli muinaista ”pohjoista kultaa”. Sitä käytettiin liimana, tiivisteenä ja ennen kaikkea lääkkeenä. Me tiedämme, että muinaiset kansat arvostivat sen antiseptisia ominaisuuksia; se paransi haavoja ja suojasi mätänemiseltä. Kun katsotte näitä kerrostumia, näette itse asiassa biologisia aikakapseleita. Pihkaan on tarttunut pieniä hyönteisiä, siitepölyä ja kasvinosia, jotka ovat säilyneet täydellisesti miljoonia vuosia. Se on kuin luonnon oma museo, jossa jokainen pieni ilmakupla kertoo meille siitä, millainen ilmasto täällä vallitsi kauan ennen kuin ensimmäinenkään ihminen astui näille poluille. Se on konkreettinen yhteys maapallon sykliseen muistiin. Tähän liittyy tietysti myös omat salaisuutensa ja myyttinsä. Vanhoissa tarinoissa pihkaa ei pidetty vain puun kyynelinä, vaan usein uskoitiin, että se oli jumalallista verta tai taivaallista kyyneleitä, jotka olivat pudonneet maan päälle lohduttaen surua. Eräillä alueilla uskottiin, että pihka pystyi karkottamaan pahoja henkiä ja suojaamaan kantajaansa onnettomuuksilta. On kiehtovaa ajatella, miten ihminen on aina pyrkinyt selittämään tätä kultaista ainetta myyteillä, koska se tuntui liian ihmeelliseltä ollakseen vain kemiallinen reaktio. Se on ainetta, joka on syntynyt vaurioista ja haavoista – puu erittää pihkaa suojellakseen itseään hyönteisiltä ja taudeilta – ja juuri tästä syntyy sen symbolinen voima: kyky parantua ja säilyä ikuisesti, vaikka ympärillä kaikki muu murenee ja katoaa. Nyt, kun me olemme kulkeneet tämän matkan historian ja myyttien läpi, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain katsoko näitä näkymiä, vaan yrittäkää löytää omasta elämänne ”pihka” – sen asian, joka on arvokasta, kestävää ja joka säilyttää muiston jostain tärkeästä. Kun jatkamme matkaamme, pysähdykää vielä hetkeksi ja tunkaki sormillanne puun kuorta. Tunnemme saman voiman, joka on ohjannut tätä maisemaa vuosituhansia. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Nyt liikutaan hitaasti eteenpäin, ja annan teille hetken omaa aikaa imuroida tämä tunnelma itseenne ennen seuraavaa kohdetta.