Luku 1
*(Opas pysähtyy puiston vehreälle aukiolle, ottaa rennon asennon ja katsoo vierailijoita hymyillen. Hän viittoo kädellään ympäröiviä puita ja hoidettuja polkuja.)*
Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko se? Se on se tietty hiljaisuus, joka laskeutuu päälle heti, kun astutaan kaupungin kiireestä tähän vihreään syliin. Tervetuloa Kaupunginpuistoon. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ja jos vain pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan tuulen suhinaa näissä vanhoissa lehvissä, voi melkein kuulla historian kaiun. Tämä ei ole vain kokoelma puita ja penkkejä, vaan se on kaupunkimme yhteinen olohuone, paikka, jossa luonto ja ihminen ovat neuvotelleet tilasta vuosikymmenten ajan. Täällä on hengitetty raikasta ilmaa ja käyty salaisia keskusteluja jo kauan ennen kuin meistä kummastakaan oli edes ajatustakaan. Tunnetteko sen rauhan, joka täyttää tämän paikan?
Mutta mennäänpä syvemmälle. Jos katsomme näitä valtavia puita, ne eivät ole täällä sattumalta. Kun puisto perustettiin, se oli osa suurempaa visiota. Tuohon aikaan kaupungit alkoivat ymmärtää, että teollisuuden noki ja tiilitalojen tiiviys vaativat vastapainoa. Puisto suunniteltiin sivistykseen ja terveyteen: se oli paikka, jossa porvaristo saattoi flanailla hienoissa asuissaan ja työläiset löytää hetken hengähdystauon raskaan työpäivän jälkeen. Arkkitehtuuri ja luonto kietoutuivat yhteen, ja polut rakennettiin tarkoituksella niin, että ne ohjasivat kulkijaa ihailemaan maisemaa. Monet näistä puista on tuotu kaukaa, eksoottisista maista, osoituksena kaupungin vauraudesta ja maailmankatsomuksesta. Ne ovat nähneet sotiensa jälkeisen jälleenrakennuksen, poliittiset murrokset ja sen, miten pukuista etiketti vaihtui vähitellen rentoon arkipukeutumiseen. Nämä puut ovat tämän kaupungin eläviä arkistoja.
Kuitenkin, jokaisella puistolla on myös varjonsa, tarinoita, joita ei kirjoiteta virallisiin opaskirjoihin. Sanotaan, että puiston syvimmässä kolkassa, siellä missä varjot ovat tiheimmillään ja polku hieman kapeampi, on paikka, jota paikalliset ovat kutsumaan hiljaa muistojen puutarhaksi. Huhut kertovat, että sodan aikana täällä on vaihdettu salaisia viestejä ja tehty lupauksia, joita ei koskaan voitu julki sanoa. Jotkut vannovat, että sumuisina syysaamuina täällä voi nähdä vilaukselta hahmoja, jotka kuuluvat jo kauan sitten menneeseen aikaan, vaeltamassa ikuisessa kaipauksessa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko puiston maaperään imeytynyt niin paljon ihmiskohtaloita, että ne kieltäytyvät katoamasta? Ehkäpä puisto itse muistaa kaiken, mitä me olemme unohtaneet.
Nyt kun olemme katsoneet historian läpi, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Älkää vain kävelkö polkua pitkin, vaan pysähtykää. Koskettakaa puun kaarnaa, haistakaa kostea multa ja katsokaa, miten valo siivilöityy lehvästön läpi. Mietikää, millaisen jäljen te jättäisitte tähän paikkaan, jos vierailunne kestäisi sata vuotta. Kaupunginpuisto on meille kaikille, ja se muuttuu jokaisen kävijän myötä. Toivon, että vietätte täällä hetken täysin läsnä ollen, ennen kuin palaamme takaisin kaupungin sykkeeseen. Olkaa hyvä, kulkikaa eteenpäin ja antakaa puiston kertoa teille omat salaisuutensa.
