Luku 1
(Opas pysähtyy polun varrelle, ottaa rennosti asennon ja pyyhkii kämmenellään kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle.)
Katsokaa ympärillenne. Kuulitteko sen? Tuon veden kohinan, joka ei lakkaa hetkeäkään. Tervetuloa Havukoskenpuistoon. Täällä me ollaan paikassa, missä kaupungin kiire vain katoaa ja luonto ottaa vallan. Hengittäkää syvään – tunnetteko tuon kostean sammaleen ja havupuiden tuoksun? Se on kuin aika pysähtyisi. Moni kävelee täällä vain läpi, mutta jos pysähtyy, huomaa, että tämä puisto ei ole vain kokoelma puita ja polkuja. Se on elävä arkisto. Tässä ympäristössä on jotain sellaista rauhaa, joka tuntuu melkein harrastuneelta, ikään kuin metsä itse haluaisi kertoa meille jotain, jos vain osaamme kuunnella.
Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämäryyteen. Tämä alue ei ole aina ollut vain virkistyspuisto. Kun katsomme tuota koskea ja veden virtausta, meidän täytyy muistaa, että vesi on ollut historian saatossa valtaa ja rahaa. Ennen kuin meillä oli sähköverkkoja, vesi oli se moottori, joka pyöritti yhteiskuntaa. Täällä, Havukosken ympäristössä, on tuntunut työn raskas hengitys. Voin melkein nähdä mielessäni ne vanhat rakenteet, puutykitykset ja kenties pienen myllin, joka hyödynsi veden voimaa. Ihmiset ovat kulkeneet näitä samoja polkuja satoja vuosia sitten, mutta heidän askeleensa olivat raskaampia, täynnä työntekoa ja selviytymistä. Tämä puisto on siis kerroksittainen: pinnalla on nykyaikainen lepoalue, mutta sen alla sykkii teollisuuden ja alkukantaisen hyödyntämisen historia, joka on muovannut koko tämän seudun asutusta ja kasvua.
Ja sitten on tietysti ne asiat, joita ei löydy virallisista historiankirjoista. Jokaisella tällaisella koskella on salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on kuiskattu, että veden kohina peittää alleen enemmän kuin vain tuulen suhina. Sanotaan, että täällä, missä vesi murtuu kiviin, rajapinta näkyvän maailman ja muiden voimien välillä on ohuempi. On kerrottu tarinoita metsänhengistä, jotka vartioivat kosken syvimpiä kohtia, ja siitä, miten tiettyinä öinä, kun kuu on oikeassa asennossa, veden pinnalla voi nähdä heijastuksia asioista, joita ei pitäisi olla olemassa. Se on tietysti kansanperinnettä, mutta kun seisoo tässä yksin hämärässä, alkaa uskoa, että luonnossa on voimia, joita meidän moderni järkemme ei aivan tavoita.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, kutsun teidät jatkamaan matkaa. Mutta teen teille ehdotuksen: kun kävelette eteenpäin, älkää vain katsoko polkua, vaan katsokaa puunrunkojen sammalta ja veden pyörteitä. Etsikää merkkejä siitä, mitä täällä on tapahtunut ennen meitä. Pysähtykää hetkeksi vielä kerran ennen kuin poistutte puistosta, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa se aika, jolloin täällä kaikuivat kirveen iskut ja veden voima oli ainoa kello, jota ihmiset noudattivat. Havukoskenpuisto on enemmän kuin luontoa – se on peili, josta voimme katsoa omaan historiaamme. Kiitos, kun kuljette mukanani.
