Luku 1
Tervetuloa, ystävät. Ottakaa hetki aikaa, hengittäkää syvään ja kuvitelkaa itsenne hetkeksi pois nykyhetken kiireestä. Kun katsomme tätä kohdetta, emme näe vain puuta, maalia tai muotoja, vaan me katsomme suoraan ihmissielun peiliin. Pinokkio ei ole vain tarina lapsille, vaan se on kertomus kasvukivuista, erehdyksistä ja siitä ikuisesta kaipuusta tulla hyväksytyksi. Täällä, missä ilma tuntuu melkein sähköiseltä odotuksesta, meidän on helppo kuvitella se hetki, kun elottomaan puuhun puhallettiin henki. Tunnetteko sen? Sen hienoisen jännityksen, joka syntyy, kun fantasia ja todellisuus kohtaavat samassa pisteessä. Me emme ole vain nähtävyyden äärellä, vaan me olemme astumassa sisään moraaliseen satumaailmaan.
Jos menemme historian syvään päähän, meidän on palattava Toscanan pölyisille teille ja Carlo Collodin kynän alle. Alun perin Pinokkio syntyi 1880-luvulla, aikana, jolloin Italia oli vasta yhdistymässä ja yhteiskunnassa vallitsi tiukka kurinalaisuus. Collodi ei kirjoittanut vain viihdettä, vaan hän loi sosiaalisen kommentaarit tekstinsä alle. Pinokkio edustaa meille kaikille sitä villiä, kuritonta puolta, joka taistelee yhteiskunnan sääntöjen ja odotusten kanssa. Se on tarina luokkarajojen ylittämisestä; puuukkelista oikeaksi pojaksi. Historiallisesti tämä heijastaa syvää italialaista perinnettä käsityötaidosta ja siitä, miten materiaali – tässä tapauksessa mänty – muuttuu mestarin käsissä joksikin suuremmaksi. Se on kunnianosoitus puusepän työlle, joka on ollut italialaisen kyläelämän sydän vuosisatojen ajan, ja muistutus siitä, että jokainen meistä on tavallaan ”raakaa puuta”, jota elämä hioo ja muovaa.
Mutta tässä kohteessa on myös salaisuutensa, sellaisia, joita ei löydy oppaista. Monet puhuvat vain nenän pitenemisestä, mutta todellinen myytti piilee Pinokkion kyvyssä muuttua. On sanottu, että tarinan ytimessä on alkemiaa: epäpuhtaan ja totuuden välisestä kamppailusta. Legendan mukaan Pinokkio ei muuttunut pojaksi vain siksi, että hän oli kiltisti, vaan siksi, että hän oppi uhrautumaan toisen eteen. Täällä, näiden seinien ja muotojen ympärillä, leijuu ajatus siitä, että totuus on ainoa asia, joka voi todella vapauttaa meidäme. On kiehtovaa ajatella, miten yksi pieni puunukke on noussut maailmanlaajuiseksi symboliksi inhimillisyydelle. Se on myytti, joka kertoo siitä, että vaikka tekisimme virheitä ja kulkisimme vääriä polkuja, meillä on aina mahdollisuus palata takaisin ja löytää oma sydämemme.
Nyt, kun katsotte tätä kohdetta vielä kerran, kysykää itseltänne: mikä osa teistä on vielä puuta ja mikä osa on jo herännyt eloon? Toivon, että vietätte täällä vielä hetken hiljaisuudessa. Antakaa tarinan imeytyä teihin, kuten lakka imeytyy puuhun. Kun lähdette täältä, älkää muistakaa vain näkemäänne, vaan muistakaa sitä tunnetta, kun olette oppineet jotain itsestänne. Kiitos, että kuljette kanssani tämän matkan läpi. Olkaa uteliaita, pysykää rehellisinä ja ennen kaikkea, uskaltakaa olla hieman kurittomia – kunhan tiedätte, mihin suuntaan nenänne osoittaa. Hyvää matkaa eteenpäin!
