Vapahtaja sotilaiden lohduttajana

(Opas pysähtyy teoksen eteen, laskee äänensä hieman ja katsoo ryhmääan vakavalla, mutta lämpimällä ilmeellä.) Katsokaa tätä. Ottakaa hetki aikaa ja vain hengittäkää tämän tunnelman sisään. Tässä kohtaa kaupunkia, kiireen ja melun keskellä, seisomme teoksen äärellä, joka ei puhu voitosta, kunniasta tai strategioista, vaan jostain paljon hauraammasta. Vapahtaja sotilaiden lohduttajana. Huomaatteko, miten valo lankeaa hahmojen ylle? Tässä ei ole kyse sotaisasta loistosta, vaan hiljaisesta läsnäolosta. Voitte melkein tuntea sen raskaan, kostean ilman ja kuulla kaukaiset tykkitulet, jotka jättävät jälkeensä vain hylättyjä katuja ja murtuneita miehiä. Tämä teos ei ole vain taidetta, se on pysäytetty huokaus, muistutus siitä, että sodan keskelläkin on ollut tarve sille lempeimmälle asialle, mitä ihminen voi toiselle antaa: lohdutukselle. Mennäänpä nyt syvemmälle siihen, mitä tämä oikeastaan tarkoittaa. Historiallisesti katsottuna sota on aina ollut kuria, järjestystä ja rautaista kuria. Sotilas oli osa konetta, nappula laudalla. Mutta kun tuo kone murtuu, kun ihminen kohtaa kuoleman kasvot tai menettää kaikki läheisensä, koneistosta tulee riittämätön. Tässä teoksessa nähdään se inhimillinen vastakohta. Vapahtaja ei tule tänne käskemään tai vaatimaan uusia hyökkäyksiä, vaan hän laskeutuu alas sille tasolle, missä pelko ja epätoivo asuvat. Se on kuvaus siitä universaalista tarpeesta, jota on tunnettu vuosisatojen ajan kaikissa sodissa, oli kyse sitten Napoleonin armeijoista tai maailmansotien kauhuista. Se on se hetki, kun panssari riisutaan ja jäljelle jää vain pelkkä ihminen, joka tarvitsee jonkun pitämään kiinni kädestään, jotta hän ei hukkuisi omaan kauhuunsa. Mutta tässä teoksessa on myös jotain, mitä ei löydä historian kirjoista. Tarvitaan tiettyä silmää, jotta näkee sen salaisuuden. Sanotaan, että teoksen hahmojen katseissa on jotain sellaista, mikä muuttuu riippuen siitä, mistä kulmasta sitä katsoo. Jotkut sanovat, että Vapahtajan kasvot heijastavat katsojan omaa kaipuuta rauhaan. On kiertänyt myös myytti, että tämä paikka on toiminut hiljaisena turvapaikkana niille, jotka eivät ole pystyneet kertomaan kokemuksestaan kenellekään muulle. Ihmiset ovat tulleet tänne vuosia, vain seisomaan hetken hiljaa, ikään kuin he siirtäisivät oman taakkansa teoksen hartioille. Se on muuttunut kaupunkilaisille eräänlaiseksi näkymättömäksi pyhäköksi, jossa ei rukoilla voittoa, vaan pyydetään anteeksi ja etsitään hyväksyntää sille, mitä sodassa on jouduttu tekemään. Nyt, kun olemme tässä hetkessä, haluan teidät vielä kerran katsomaan noita käsiä. Ne eivät purista asetta, ne eivät osoita määräyksiä, vaan ne lepäävät. Se on se suurin voitto, jonka ihminen voi saavuttaa: kyky pysyä myötätuntoisena maailmassa, joka on mennyt sekaisin. Toivon, että kun jatkamme matkaamme eteenpäin kaupungin sykkeeseen, kukin teistä kantaa mukanaan pienen palasen tätä hiljaisuutta. Muistakaa, että historian suurimmat tarinat eivät kirjoiteta vain suurista taisteluista, vaan niistä pienistä, näkymättömistä hetkistä, kun yksi ihminen on auttanut toista selviytymään. Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta jättäkää mielenne vielä hetkeksi tähän rauhaan.