Runeberg, Lönnrot, Snellman

(Opas pysähtyy patsaiden eteen, katsoo ryhmää lämpimästi ja elehtii kädellään kohti kolmea miestä.) No niin, hyvät matkalaiset, pysähdytäänpä hetkeksi. Katsokaapa näitä kolmea herraa. Me seisomme nyt paikan päällä, jossa Suomen sielu on tavallaan muurattu kiveen. Tuntuuko teistä se? Täällä ilmassa on sellaista painokasta, lähes hartaaksi muuttunutta tunnelmaa, vaikka ympärillämme sykkii nykyajan kaupunki. Nämä eivät ole vain pronssisia hahmoja, vaan ne ovat ikkunoita aikaan, jolloin me emme olleet vielä me. Kuvitelkaa itsenne hetkeksi 1800-luvun alkupuolelle, aikaan, jolloin Suomi oli vain pieni suurvaltojen välissä puristettu maakunta, joka etsi omaa ääntään, omaa kieltään ja ennen kaikkea omaa itsetuntoaan. Tässä kolmikossa, Runebergissä, Lönnrotissa ja Snellmanissa, tiivistyy se koko valtava ponnistus, jolla meistä rakennettiin kansa. Mennäänpä syvemmälle. Meillä on tässä J.L. Runeberg, meidän kansallisrunoilijamme. Hän antoi meille tarinan ja kuvaston, jolla opimme näkemään itsemme sankarillisina ja jaloina. Mutta katsokaa sitten Elias Lönrotiin. Hän ei istunut kirjastossa, vaan hän vaelsi kilometrien päästä kilometriin, kuunteli talonpoikaisia ja keräsi muistiin ne säkeet, jotka olivat eläneet suullisena perinteenä vuosisatoja. Lönrot toi meille Kalevalan, eli tavallaan meidän yhteisen lapsuuden ja muistin. Ja sitten on J.V. Snellman, tuo teräshenkinen valtiomies. Jos Runeberg antoi meille tunteen ja Lönrot kielen, niin Snellman antoi meille rakenteen ja poliittisen tahdon. Hän tiesi, että ilman omaa kieltä ja sivistystä emme olisi koskaan voineet selviytyä itsenäisinä. Nämä kolme miestä eivät vain kirjoittaneet tekstejä, vaan he rakensivat Suomen identiteetin palanen kerrallaan, lähes arkkitehtien tavoin, yhdistäen runouden, kansanperinteen ja kylmän poliittisen strategian. Mutta tässä on se juttu, mitä oppaiden kirjoissa ei aina lue. Me näemme heidät nyt tässä arvokkaina ja vakavina, mutta heidän taistelunsa oli täynnä epätoivoa ja valtavia riskejä. Kertomus heidän välisestään dynamiikasta on lähes myyttinen. He eivät olleet vain kollegoita, vaan he olivat osa sellaista älyllistä kapinaa, jossa kyse oli elämästä ja kuolemasta kansakuntana. On sanottu, että heidän välillään vallitsi hiljainen sopimus siitä, kuka hoitaa sielun, kuka kielen ja kuka vallan. Se oli eräänlainen salainen liitto, joka tapahtui kirjeissä ja hämärissä salongeissa. He tiesivät, että jos he epäonnistuisivat, Suomi olisi jäänyt vain historian sivuhuomautukseksi. He loivat tietoisesti myytin suomalaisuudesta, jotta meillä olisi jotain, mihin takertua silloin, kun maailma ympärillä mureni. Joten, kun te seuraavalla kerralla luette jotain Kalevalasta tai pohditte Suomen historian kulkua, muistakaa nämä kasvot. He eivät olleet vain patsaita, vaan intohimoisia, välillä väsyneitä ja joskus hyvinkin itsepäisiä miehiä, jotka uskoivat johonkin suurempaan kuin itsensä. Kannustan teitä nyt katsomaan heitä vielä kerran, mutta tällä kertaa älkää katsoko vain pronssia, vaan katsokaa sitä rohkeutta, jota vaadittiin tämän maan luomiseen. Olkaa hyvä ja jatketaan matkaamme, mutta viekää tämä ajatus mukananne: me kaikki kannamme pientä osaa siitä perinnöstä, jonka nämä kolme herraa meille jättivät.