Veijo Meren puisto

(Opas pysähtyy rauhallisesti puiston keskelle, katsoo ryhmää hymyillen ja elehtii ympäröivää vehreyttä kohti.) Katsokaas ympärillenne. Täällä Veijo Meren puistossa aika tuntuu hidastuvan, eikö vain? Vedäkää syvään henkeä – tunnetteko tuon kostean mullan ja mäntyjen tuoksun? Se on se tyypillinen pohjoismainen rauha, joka saa meidät unohtamaan hetkeksi kaupungin kiireen. Mutta vaikka täällä näyttää nyt vain rauhalliselta luonnon helmiltä, tämä maa kantaa mukanaan kerroksia, joita silmä ei ensisilmäyksellä näe. Me emme ole vain kävelyllä puistossa, vaan olemme tavallaan historian kirjastossa, jossa jokainen puu ja jokainen polku on oma sivunsa. Tässä hiljaisuudessa on jotain sellaista, mikä kutsuu meitä pysähtymään ja kysymään, mitä täällä on tapahtunut ennen meitä. Jos mennään syvemmälle historiaan, niin täytyy muistaa, että tällaiset viheralueet eivät syntyneet tyhjästä. Ennen kuin tämä paikka oli virallinen puisto, se oli osa sitä elävää, villiä maastoa, joka määritteli tämän alueen asutusta ja elinkeinoja. Ajatelkaa niitä ihmisiä, jotka kulkivat näitä samoja reittejä sata vuotta sitten. Heille tämä ei ollut virkistysalue, vaan työmaa, metsästysmaa tai ehkäpä vain lyhyt reitti naapurikylään. Täällä on koettu vuodenajat armottomina ja ankarina, ja luonto on ollut sekä elinehto että vastustaja. Kaupungistumisen myötä monet tällaiset kolkat lähes unohtuivat, kunnes ne päätettiin säilyttää ja nimetä kunnianosoituksena niille, jotka muovasivat tämän ympäristön. Veijo Meren nimi ei ole vain kyltti portilla, vaan se on muistutus siitä ihmisestä ja siitä ajasta, jolloin yhteisöllisyys ja maan hoitaminen olivat elämän keskiössä. Mutta kuten jokaisessa vanhassa puistossa, myös täällä on omat salaisuutensa. Paikalliset kertovat usein, että tietyissä kohdissa puistoa tunnelma muuttuu, varsinkin hämärän laskeutuessa. On puhuttu vanhoista raunioista tai kenties vain luonnon muovaamista kivimuodostelmista, jotka näyttävät melkein harkituilta. Jotkut sanovat, että täällä voi kuulla menneiden aikojen kaiuja, jos vain osaamme kuunnella. Onko kyse vain tuulen huminasta puunlatvoissa vai onko täällä jokin näkymätön kudos, joka yhdistää meidät esi-isiimme? Se on se puistojen taika: ne toimivat siltana nykyhetken ja myyttien välillä. Täällä ei ole kyse vain biologisesta monimuotoisuudesta, vaan myös henkisestä perinnöstä, joka jää elämään, vaikka nimet vaihtuisivat. Nyt kun olemme kävelleet tämän pätkän, haluan haastaa teidät. Kun jatkatte matkaanne polkua pitkin, älkää vain katsoko eteenpäin, vaan katsokaa tarkkaan puiden kuorta, sammaleen väriä ja sitä, miten valo siivilöityy lehvästön läpi. Mietikää, mitä tarinoita nämä puut kertoisivat, jos ne osaisivat puhua. Mitä ne ovat nähneet? Keitä ne ovat suojelleet varjoissaan? Toivon, että otatte tästä puistosta mukaan palasen rauhaa ja uteliaisuutta. Kiitos, kun kuljette kanssani tämän pienen historiallisen matkan. Olkaa hyvät, jatkakaa matkaa omaan tahtiinne ja nauttikaa tästä hetkestä.