Peltokankareenpuisto

Tervetuloa mukaan. Pysähdyttepä hetkeksi ja hengittäkää syvään. Tuntuuko tuo kostea, sammalen ja havun tuoksu? Me seisomme nyt Peltokankareen puistossa, paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Kun katsotte ympärillänne näitä valtavia, kumpuilevia sammalmattoja ja kirkkaita lampia, saatte ehkä tunteen, että olette astuneet johonkin muinaiseen maailmaan. Täällä ei ole kaupungin melua, vain tuulen suhina ja satunnainen linnun huuto. Tämä ei ole vain metsää tai suoa, vaan se on kuin elävä museo, jossa luonto on kirjoittanut oman historiansa jokaisella mättäällä ja kivenlohkareella. Tunnukaa jalkojenne alla tuo pehmeys – se on tuhansien vuosien kerrostumaa, joka kantaa meitä nyt. Mutta jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, huomaamme, että tämä paikka on kokenut valtavia mullistuksia. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten, jääkauden jälkeen, täällä vallitsi täysin eri maailma. Kun jääpeite vetäytyi, se jätti jälkeensä karua maastoa, jota vesi ja tuuli alkoivat muovata. Peltokankareen alue on upea esimerkki siitä, miten luonto hakee tasapainoa. Täällä on nähty metsien nousu ja lasku, soiden laajeneminen ja kuivuminen. Ihminen on kulkenut näillä mailla jo kivikaudesta lähtien, mutta tämä nimenomainen ympäristö on pysynyt sitkeästi vastustamassa suurta raivausta. Kun muualla Suomessa suota kuivattiin ja pellot raivattiin, tämä kankare säilyi eräänlaisena luonnon linnakkeena. Se on meille nykyihmiselle harvinainen ikkuna siihen, miltä maailma näytti ennen kuin me alkoimme hallita sitä täysin. Tämän paikan hiljaisuudessa asuu kuitenkin myös salaisuuksia. Vanhat tarinat kertovat, että tällaiset vaikeakulkuiset suot ja kankareet olivat ennen aikoina paikkoja, joita kunnioitettiin ja jopa pelättiin. Uskottiin, että suon syvyyksissä asui henkiä, jotka vartioivat maan rauhaa. Ehkä se oli vain tapa selittää luonnon arvaamattomuutta, mutta kun sumu nousee lampien pinnasta aamunkoitteessa, on helppo kuvitella, kuinka muinaiset ihmiset ovat tunteneet kunnioitusta tätä maisemaa kohtaan. Täällä ei ole kyse vain biologiasta, vaan siitä näkymättömästä langasta, joka yhdistää meidät esi-isiimme. Hekin ovat seisoneet tässä samassa kohdassa, katsoneet samoja puita ja pohtineet maailman suuria kysymyksiä, kun ympärillä on vallinnut tämä sama, lähes pyhä hiljaisuus. Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan yrittäkää kuunnella. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja miettikää, mitä tämä maa kertoisi meille, jos se osaisi puhua. Mitä tarinoita nuo ikivanhat männyt tietävät? Täällä Peltokankareella me emme ole vain vierailijoita, vaan osa jatkumoa. Toivon, että viette tämän rauhan ja tämän historiallisen painon mukananne takaisin arkeenne. Muistakaa, että maailmassa on vielä paikkoja, jotka eivät kuulu meille, vaan me kuulumme niille. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Olkaa varovaisia askeltanne ja nauttikaan jokaisesta hetkestä tässä ainutlaatuisessa luonnon helmessä.