Honkaistenpuisto

(Opas pysähtyy metsän siimeksessä, ottaa pienen tauon ja katsoo ympärilleen, ennen kuin kääntyy ryhmän puoleen rauhallisella, mutta intohimoisella äänellä.) Katsokaa ympärillenne. Kuulkaa, miten hiljaista täällä on – tai oikeastaan, miten täynnä ääniä tämä metsä on. Tervetuloa Honkaistenpuistoon. Täällä ilma tuntuu erilaiselta, eikö vain? Se on tuollaista raskasta, kosteaa ja samalla raikasta havumetsän tuoksua, joka vie ihmisen välittömästi pois arjesta. Kun astumme syvemmälle näiden valtavien mäntyjen ja kuusien katveeseen, me emme vain kävele luonnossa, vaan me astumme sisään aikaan. Nämä puut, jotka kohoavat meidän yläpuolellamme, ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan. Ne ovat seisoneet tässä vaiti, kun maailma niiden ympärillä on muuttunut, ja ne kantavat oksillaan muistoja ajoista, jolloin ihminen oli vielä pienempi osa tätä suurta kokonaisuutta. Jos mietitään tätä paikkaa historian näkökulmasta, niin Honkaistenpuisto ei ole vain puisto, vaan se on elävä arkisto. Tällaiset vanhat metsät ovat olleet suomalaisen selviytymisen kulmakiviä. Sadan tai kahdensadan vuoden takaisina nämä metsät eivät olleet virkistysalueita, vaan ne olivat elinehto. Täällä on kulkenut metsästäjiä ja erämiesten polkuja, ja kenties joku on täällä tauonnut nuotiotaan kylminä syysiltaina. Kun katsotte noita vinoja runkoja ja sammaloituneita kantoja, muistakaa, että tämä on ollut rajapinta villin luonnon ja ihmisen tarpeiden välillä. Puunhakkuut, metsästys ja kenties pienimuotoinen karjan laidunnus ovat jättäneet jälkensä tähän maastoon, vaikka nyt luonto on ottanut alueen takaisin haltuunsa. Se on kiehtovaa, miten luonto pyyhkii pois ihmisen jäljet, mutta jättää silti tuntuman siitä, että täällä on ennenkin liikkunut ihmisiä. Mutta tiedättekö, mitä täällä oikeasti liikkuu, kun hämärä laskeutuu? Paikallisissa tarinoissa ja vanhoissa myyteissä tällaiset tiheät honkat ovat aina olleet hieman vaarallisia ja salaperäisiä paikkoja. Sanottiin, että syvällä metsän sydämessä asuu voimia, joita ei pidä herättää. Ehkä kyse oli metsänhengistä tai vain siitä kunnioituksesta, jota tuntemattoman erämaan edessä on täytynyt tuntea. On kerrottu, että tietyissä kohdissa puistoa aika tuntuu pysähtyvän, ja jos on tarpeeksi hiljaa, voi kuulla kuiskausten, jotka eivät ole tuulta. Se on se metsän oma salaisuus: se, että ihminen on täällä vain vieras. Me luulemme hallitsevamme ympäristöämme, mutta täällä, näiden ikivanhojen puiden keskellä, me olemme vain hetkellisiä vieraita, jotka kulkevat läpi ikuisuuden. Nyt kun olemme tunteneet tämän paikan sykkeen, haluan teitä haastamaan. Kun jatkamme matkaamme, älkää vain katsoko polkua edessänne. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja yrittäkää kuulla se, mitä metsä yrittää kertoa. Etsikää se kohta, jossa tunnette itsenne pieneksi mutta samalla osaksi jotain suurempaa. Honkaistenpuisto ei anna kaikkia vastauksiaan heti, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja hiljaisuutta. Otetaan siis tämä rauhallisuus mukaan matkaamme ja jatketaan eteenpäin, mutta muistakaa jättää jälkeenne vain jalanjäljet ja viedä menneenne vain muistoja. Olkaa tervetulleita syvemmälle metsän syliin.