Kivelänpuisto

Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähdytäänpä hetkeksi tässä, missä kaupungin häly alkaa vaimentua ja lehtien suhina ottaa vallan. Vedäkää syvään henkeen – tunnetteko tuon kostean mullan ja havupuiden tuoksun? Kivelänpuisto ei ole vain viheralue keskellä urbaania sykettä, vaan se on kuin elävä aikakapseli. Kun katsotte näitä vanhoja puita ja kuljette näitä polkuja, ette kulje vain maastossa, vaan te kuljette historian kerrosten päällä. Täällä luonto on ottanut takaisin tilan, mutta se ei ole pyyhkinyt pois muistoja. On jotain hämmentävän rauhoittavaa siinä, miten puisto kietoo käkäränsä ympärilleen ja suojaa meidät hetkeksi nykyajalta. Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, niin tämä maa on nähnyt paljon. Kivelän alue on ollut osa sitä suurta muutosta, kun maaseudun rauhallisuus ja kaupungistumisen vääjäämättömyys kohtasivat. Ennen kuin täällä oli puisto, täällä oli elämää, työtä ja arkista kamppailua. Kuvitelkaa tähän kohtaan vanhat tilukset, pienet pellot ja ihmiset, jotka tunsivat jokaisen kiven ja puron tämän maanpinnan alla. Kun kaupunki alkoi laajentua, monet näistä paikoista jäivät jalkoihin tai muutettiin tarkoituksella virkistysalueiksi, jotta kaupunkilaisilla olisi paikka hengittää. Tämä puisto on siis tavallaan monumentti sille ajalle, jolloin ihminen ja luonto elivät tiiviimmässä, joskin raskaassa symbioosissa. Se on muistutus siitä, että jokaisen nykyaikaisen asfalttitien alla makaa vanha polku ja jokaisen puiston alla on tarina ihmisistä, jotka rakastivat tätä maaperää. Ja tässä tulee se mielenkiintoinen osa, jota ei löydä virallisista opastetauluista. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, että Kivelän syvissä varjoissa ja kosteikoissa asuu jotain, mitä ei voi täysin selittää. Sanotaan, että tietyissä valo-olosuhteissa, juuri hämärän aikaan, voi nähdä hahmoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai kenties siitä, että tällaiset paikat, joissa luonto on säilynyt villinä, toimivat ikkunana menneisyyteen? Jotkut uskovat, että puiston vanhimmat puut vartioivat salaisuuksia, joita ei ole kirjoitettu kirjoihin – kenties kadonneita esineitä tai lupauksia, jotka on annettu täällä vuosikymmeniä sitten. Se on se pieni mysteeri, joka tekee kävelystä täällä jännittävämpää; tunne siitä, että joku tai jokin katsoo meitä lehvästön takaa. Nyt, kun olemme pysähtyneet hetkeksi, haluan antaa teille pienen tehtävän. Kun jatkatte matkaanne, älkää vain kävelkö, vaan kuunnelkaa. Etsikää se kohta, jossa ilma tuntuu viileämmältä ja missä hiljaisuus on painavampaa. Pysähtykää siinä ja miettikää, mitä te itse jättäisitte jälkeenne tälle maalle, jos teidän pitäisi kirjoittaa oma tarinanne Kivelän puistoon. Luonto ei kysy lupia, se vain kasvaa ja peittää alleen kaiken, mutta meillä on mahdollisuus muistaa. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historiallisen matkan kanssani. Olkaa hyvät, tutkikaa puistoa rauhassa ja katsokaa tarkkaan – ehkä tekin löydätte oman salaisuutenne.