Pinomäen puisto

*(Opas pysähtyy Pinomäen puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän viittaa kädellään ympäröivää metsää ja kumpuilevaa maastoa.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuu, eikö tunnu siltä, että maailma hiljenee heti, kun astutaan tänne Pinomäelle? Täällä on jotain sellaista, mitä kaupungin asfaltilta ei löydy – se on tämä tietty rauhan tunne, mutta samalla täällä on ilmassa sellaista odotusta, kuin metsä itse kuiskaileisi meille jotain. Pinomäen puisto ei ole vain kokoelma puita ja polkuja, vaan se on elävä arkisto. Kun suljetta silmäsi ja kuuntelette tuulen huminaa näissä vanhoissa kruunuissa, voitte melkein tuntea, kuinka aika hidastuu. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto ja historia kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi enää erottaa toisistaan. Jos mennään syvemmälle historiaan, niin tämäkin maasto on kertonut tarinoitaan vuosisatojen ajan. Pinomäki ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on osa tätä alueen geologista ja inhimillistä kerrostumaa. Ennen kuin täällä oli puisto, täällä oli elämää, työtä ja selviytymistä. Mietitään niitä ihmisiä, jotka kulkivat näitä samoja polkuja satoja vuosia sitten. He eivät nähneet tätä virkistysalueena, vaan resursseina. Täällä on hakattu polttopuita, kerätty marjoja ja ehkäpä piilotettu tavaroita sodan ja nälän aikoina. Maasto on kumpuilevaa ja paikoin jyrkkää, mikä on tehnyt siitä luonnollisen suojan ja tarkkailupisteen. Kun katsotte noita vanhoja puita, ne ovat nähneet yhteiskunnan muuttuvan ympärillään; metsätalous on vaihtunut kaupungistumiseen, ja villi luonto on kesytetty puistoksi, mutta maan alla, juurakoiden keskellä, asuu edelleen se vanha, villi Suomi, joka ei koskaan täysin katoa. Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös omat salaisuutensa, sellaiset tarinat, joita ei löydy virallisista historiankirjoista. Täällä Pinomäellä on aina liikuttanut tietty mystiikka. Paikalliset ovat puhuneet siitä, kuinka tietyt kohdat mäessä tuntuvat "painavammilta" kuin toiset. Onko täällä ollut muinaisia uhripaikkoja tai kenties salaisia kohtauspaikkoja, joissa on sovittu asioita kaukana uteliaiden silmistä? Jotkut sanovat, että kun sumu laskeutuu Pinomäen laaksoihin, voi kuulla kaukaisia ääniä menneisyydestä – askeleita, joita ei pitäisi olla, tai kuiskausta, joka kutsuu syvemmälle metsään. Se on se maaginen puoli historiasta, joka ei perustu päivämääriin, vaan tunteisiin ja kansanperinteeseen. Se tekee tästä paikasta enemmän kuin vain puiston; se tekee siitä portin johonkin tuntemattomaan. Nyt minä ehdotan, että me lähdetään kulkemaan tuota polkua pitkin, mutta tehkäämme sen hitaasti. Älkää vain kävelkö, vaan kokeilkaa kuunnella. Katsokaa, mihin suuntaan sammal kasvaa ja miten valo siivilöityy lehvistön läpi. Haastaisinkin teidät etsimään matkan varrelta jotain, mikä näyttää teidän silmissänne merkitykselliseltä – kivi, vanha puunrunko tai kenties vain tietty näkymä. Historian hienous on siinä, että jokainen meistä löytää täältä oman tarinansa. Jääkää nyt hetkeksi omaan rauhaanne, ja kun kohtaamme taas tuolla mäen huipulla, kertokaa minulle, mitä Pinomäki teille kuiskasi. Mennäänpä, historia odottaa.