Luku 1
Tervetuloa, hyvät kuulijat. Ottakaa hetki aikaa ja vain hengittäkää. Kuulkaa, miten tuuli humisee näissä puissa ja miten kaupungin kaukainen kohina vaimenee, kun astumme tänne, Viikkariin. Ensimmäisellä silmäyksellä tämä näyttää vain tavalliselta leikkipuistolta – paikalta, jossa lapset kiipeilevät ja hiekka pöllyää kengissä. Mutta jos suljette silmänne ja annoitte mielikuvituksen toimia, huomaatte, että täällä on jotain muuta. Tässä luonnon ja kaupungin rajapinnassa on tiettyä rauhaa, sellaista pysähtyneisyyttä, joka kertoo tarinaa ajasta ennen suuria betonirakenteita. Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on tämän paikan todellinen isäntä, joka on ottanut leikkivälineet syliinsä ja kietonut ne vihreään vaippaansa.
Mutta mennäänpä syvemmälle, historian hämäriin. Jotta ymmärretään tämä paikka, meidän täytyy unohtaa hetkeksi nykyinen kaupunkikuva. Viikarinsaari on osa sitä suurempaa Helsingin kehitystarinaa, jossa luonnonvarainen metsä ja suomainen maasto kohtasivat nälkäisen kaupungistumisen. Vielä vuosikymmeniä sitten täällä vallitsi erilainen rytmi; täällä kuljettiin polkuja pitkin, joita luonto itse oli piirtänyt, eikä asfalttia ollut vielä keksitty näille maille. Tämä alue on nähnyt, kuinka ympäröivä kaupunki on kasvanut ja muuttunut, mutta täällä leikkipuiston sydämessä on säilynyt jotain alkuperäistä. Se on kuin pieni aikakapseli. Kun katsotte noita vanhoja puita, ne ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan. Ne ovat nähneet, kuinka lapsuuden leikit ovat muuttuneet puukepeistä digitaalisiin laitteisiin, mutta itse tarve kiipeillä, tutkia ja eksyä metsään on pysynyt täsmälleen samana. Täällä historia ei ole kirjoitettu kirjoihin, vaan se on kaiverrettu puiden kaarnaan ja tallattu hiekkaan.
Ja tässä kohtaa minun on kerrottava teille jotain, mitä ei löydy virallisista kaupunkisuunnitelmista. Paikallisten keskuudessa liikkuu vanha, lähes unohdettu puhe tästä alueesta. Sanotaan, että Viikarin luonnon keskellä, juuri siellä missä metsä tihentyy ja valo siivilöityy lehvästön läpi, asuu alueen ”hiljainen vartija”. Se ei ole mikään pelottava hahmo, vaan pikemminkin metsän henki, joka suojelee tätä pientä vihreää keidasta kaupungin kiireeltä. Myytin mukaan ne, jotka osaavat pysähtyä ja kuunnella oikein, voivat kuulla metsän kuiskaavan asioita menneisyydestä. Jotkut sanovat, että täällä on löydetty esineitä, jotka eivät kuulu tähän aikaan – pieniä kiviä tai metallinpalasia, jotka ovat kenties peräisin kaukaa historiasta, kun ihminen ja luonto elivät vielä täydellisessä symbioosissa. Onko se vain sadua? Ehkä. Mutta eikö juuri se tee tästä paikasta taianomaisen?
Nyt, kun olemme palanneet nykyhetkeen, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkö läpi, vaan pysähtykää. Menkää kiipeäkää johonkin, koskettakaa puun runkoa tai istukaa hetki hiljaa hiekalla. Tunnustakaa se kontrasti, joka vallitsee tämän rauhan ja ympäröivän maailman välillä. Viikkari ei ole vain leikkipuisto, se on muistutus siitä, että meillä on aina tarve palata takaisin juurillemme, takaisin siihen alkukantaiseen uteliaisuuteen, joka ohjasi esi-isiämme. Kiitos, että kuljitte tämän pienen matkan kanssani. Toivon, että vietitte tästä paikasta mukananne palasen rauhaa ja kenties ripauksen sitä mystiikkaa, joka tekee tästä metsän syleilystä niin erityisen.
