Luku 1
(Opas pysähtyy, katsoo ympärilleen ja hymyilee lempeästi. Hän antaa ryhmän hetken aikaa kuunnella metsän hiljaisuutta ja koirien kaukaisia haukkuja.)
Katsokaapa ympärillenne. Täällä me ollaan, Sompion sydämessä, missä ilma tuoksuu havunneulasilta ja puhtaalta pohjoiselta viimalta. Huomaatteko, miten metsä tuntuu hengittävän kanssamme? Täällä luonto ei ole vain tausta, vaan se on elävä olento. Kun kuulemme nuo koirien innokkaat haukut, me emme kuule vain leikkiä, vaan me kuulemme kaiun ajalta, jolloin ihminen ja koira olivat täysin riippuvaisia toisistaan. Tässä maisemassa, missä tunturien henki kohtaa tiheän metsän, aika tuntuu hidastuvan. Se on se tietty Sompion taikaa: tunne siitä, että olemme palanneet johonkin alkuperäiseen, johonkin sellaiseen, mikä on pysynyt muuttumattomana vuosisatojen ajan, vaikka maailma ympärillämme on kiersinut kovaa vauhtia.
Mutta jos me katsotaan tätä maaperää syvemmälle, niin me löydetään tarinoita selviytymisestä. Tämä alue ei ole koskaan ollut helppo, mutta se on ollut välttämätön. Historiallisesti nämä pohjoiset erämaat ovat olleet kulkureittejä, joissa liikkuminen talvisin oli mahdotonta ilman apua. Koirat eivät olleet täällä lemmikkejä, vaan ne olivat elintärkeitä kumppaneita, metsästäjiä ja kuljetusapulaisia. Kuvitelkaa itsenne satojen vuosien taakse: pakkanen puree kasvoihin, näkyvyys on nolla ja ainoa asia, johon voi luottaa, on koiran nuuhkiminen ja sen kyky löytää tie kotiin tai seuraava saalis. Se on ollut symbioosia, jossa luottamus on ollut ainoa valuutta, jolla on ollut merkitystä. Tässä koirapuistossa me kunnioitetaan juuri sitä perintöä, sitä sitkeyttä ja uskollisuutta, joka on mahdollistanut ihmisen elämän täällä ylhäällä, missä luonnon lait ovat ankarimmat.
Sitten meillä on tietysti Sompion mystiikka. Te tiedätte varmasti, että Sompio on legendaarinen paikka, lähes myyttinen alue, josta on puhuttu tarinoissa jo kauan. Sanotaan, että näiden metsien siimeksessä asuu voimia, joita ei voi selittää järjellä. Vanhat kertomukset puhuvat metsänhengettoista ja salaisista poluista, jotka avautuvat vain niille, jotka osaavat kuunnella luontoa. Koirat aistivat tämän usein ennen meitä. Onko se vain vaistoa, vai onko niillä yhteys johonkin sellaiseen, mitä me ihmiset olemme unohtaneet? Kun koira pysähtyy äkillisesti ja katsoo tyhjään metsään, se ei välttämättä näe vain oravaa, vaan ehkäpä jotain sellaista, mikä kuuluu vain tähän maaperään ja sen muistiin. Se on se salaisuus, joka tekee tästä paikasta enemmän kuin vain puiston.
Nyt, kun olemme aseteltuneet tähän tunnelmaan, minä haastan teidät tekemään yhden asian. Kun me jatkamme matkaamme ja kohtaamme nämä upeat koirat, älkää vain katsoko niitä, vaan yrittäkää tuntea se yhteys, josta puhuin. Kokeilkaa hetken aikaa sulkea silmänne ja kuvitella itsenne osaksi tätä suurta, pohjoista ketjua. Me emme ole täällä vain vierailijoina, vaan me olemme osa tätä luonnon kiertokulkua. Olkaa kuulolla, olkaa läsnä ja antakaa Sompion hiljaisuuden kertoa teille omat tarinansa. Nyt, mennäänpä katsomaan, mitä hännänheilutukset ja metsän kuiskaus meille tänään opettavat. Tervetuloa syvemmälle seikkailuun.
